Manninen, Pekka: Äänislinna

Pekka Manninen nousi lukijoiden tietoisuuteen vuonna 2010 esikoisteoksellaan Kiimakangas, joka oli myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. 1920-luvun aktivistipiireihin sijoittunut kirja osui hämyisine päähahmoineen, poliittisine attentaattihaaveineen ja frenologikuvauksineen jollakin lailla ainakin minuun ja Sami Silvon Viinakortin ohella pidin sitä parhaana lukemanani vuoden 2010 esikoiskirjana (HS:n palkinto meni  Alexandra Salmelalle).

Vuoden 2011 keväällä Manniselta ilmestyi toinen kirja Peili ja heti syksyllä Äänislinna. Jälkimmäinen sijoittuu jatkosodan alkuhetkiin, aikaan jolloin suomalaiset ovat valloittaneet Petroskoin ja nimenneet sen Äänislinnaksi (nimi juontuu muuten vanhasta 1500-luvun kartasta, jossa kaupunki on nimeltään Onegaborg). Äänislinnaan saapuu Vaasasta nuori suomalainen upseeri Emmanuel Wolff toiveenaan komennus rintamalle. Wolffin komennus viipyy, ja nuori mies ehtii tutustua Äänislinnaan. Suomalaiset ovat käynnistäneet rivakasti Suur-Suomi -"projektinsa". Paikallisia koululaisia ollaan kovaa vauhtia käännyttämässä suomalaisiksi. Opetuksen hedelmät vaikuttavat kuitenkin jäävän raaoiksi.

Wolff samoilee pitkin Äänislinnan katuja, jotka on nimetty Gogolin, Engelsin, Marxin jne. mukaan. Pommitettu ja rikkinäinen Petroskoi on kuitenkin enemmän harmaa, alistuneen masentunut kaupunki kuin jotakin muuta, mitä katujen nimet antaisivat odottaa. Wolff tutustuu Äänislinnassa palveleviin upseereihin ja huomaa heidän viihtyvän mieluummin viinan ääressä kuin sotatehtävissään.

Rintamalle komennuksen sijasta Wolff saa hallintaansa Äänislinnassa sijaitsevan keskitysleirin, jossa on venäläisiä siviilejä. Hieman ristiriitaisesti Wolff suhtautuu nälkään ja pakkotöihin kuoleviin siviileihin, erityisesti lapsiin. Aivan kuin Wolff juutalaisena jotenkin arvelisi jo, mitä Saksassa on tekeillä. Wolff rakastuu salaperäiseen Sylviin, Pariisissakin aikaa viettäneeseen tanssijaan. Rakkauskuviot ja sairaudet heittelevät Wolffia ja saavat ajoittain psykedeelisia mittasuhteita kunnes kirjan lopussa saavat (osittain) selityksensä.

Äänislinna on sotakirjana miellyttävä poikkeus normaalista. Taisteluiden sijaan tapahtumia vyörytetään eteen päin miehitetyssä kaupungissa vihollisten tarkka-ampujia peläten. Manninen on parhaimmillaan kuljettaessaan Wolffia päämäärättömästi pitkin Äänislinnan sodan runtelemia katuja ja tuodessaan ihmisiä salaperäisyyden varjon takaa esiin kirjan edetessä loppua kohden. Sen sijaan keskitysleiriteemasta olisi voinut saada irti enemmänkin. Äänislinnassa jatkosodan aikana toimineet leirit jäävät loppujen lopuksi pinnallisesti kuvatuiksi, ensi kosketus niihin saadaan vasta kirjan puolessa välissä. Vaikka kaikki keskitysleirien kauheudet tautineen, teloituksineen jne tulevat esiin, eivät ne ainakaan minua saaneet ajattelemaan hirveyksiä, joita siviilivangit saivat sodan aikana kokea. Ehkäpä Manninen ei tätä halunnutkaan korostaa. Myöskään juutalainen keskitysleirin johtajana ei kaikessa mielenkiintoisuudessaan saa sen enempää tulta alleen. No, ehkä sen verran kuitenkin että lukija miettii että tällainenkin paradoksi on ollut mahdollista.

Kaiken kaikkiaan Manninen on kuitenkin sujuvasanainen kertoja ja hänen kirjojaan lukee mielellään. Liiallisilta pohdiskeluilta välttyy muttei kirja mitään viihdelätinääkään ehdottomasti ole.




Kommentit