Jerusalem-syndrooma on mielenhäiriö, jossa potilas samastuu Vanhan tai Uuden testamentin henkilöihin tai luulee jopa olevansa joku heistä. Matkaoppaita Jerusalemissa on pyydetty tarkkailemaan turisteja jos heistä esim. joku käyttää vaikkapa hotellin lakanoista tehtyä toogaa, lausuu Raamatun jakeita huomiota herättävästi, saarnaa äänekkäästi pyhillä paikoilla tai käyttäytyy jollakin lailla kiihtyneesti. Kfar Shaul Mental Centre Jerusalemissa ottaa vuosittain noin sata uutta tapausta hoitaakseen, useimmat sairastuvat juuri Jerusalemissa ja puhtaimmillaan syndroomaa sairastavat luulevat olevansa esim. Johannes Kastaja tai Neitsyt Maria.
Yllä kuvattu syndrooma on Montefioren mukaan yksi hyvä mittari kertomaan siitä, miten tunnepitoisesti ja vahvasti ihmiset suhtautuvat Jerusalemin kaupunkiin. 1900-luvun lopulla ja 2000-luvulla Jerusalem on oikeastaan näyttäytynyt vain juutalaisten ja palestiinalaisten keskinäisenä taistelukenttänä, mutta on kaupunki paljon muutakin joskin sen historiaa ovat aina leimanneet valtataistelut, karkotukset, väkivalta jne.
Simon Montefiore on tehnyt suuren työn kirjoittaessaan Jerusalemin historian yksiin kansiin. Koruttomalla ja toteavalla tyylillä Montefiore käy läpi 7000 vuotta Pyhän Kaupungin historiaa. Joukkoon mahtuu kaupungin loistokausia ja ei niin loistokkaita aikoja.
Itse aloitin lukemaan kirjaa halunani ymmärtää jollakin lailla tilannetta, jossa Lähi-Itä on nyt. Yksittäistä selitystä siihen ei kirjasta välttämättä löydy, kuten ei mistään muualtakaan, mutta hyviä johtolankoja kylläkin. Ansiokkain osuus onkin kirjan viimeiset 200 sivua, joissa kuvaillaan yksityiskohtaisemmin imperialismin ja sionismin vaikutusta Jerusalemiin. Nämä tekijät pitkälti ovat muokanneet kaupungista sen, mitä se on nyt 2000-luvulla.
Montefiore painottaa, että Jerusalemista lukiessa on ensimmäiseksi ymmärrettävä kaupungin olevan sekä maallinen että "taivaallinen". Jälkimmäisellä tarkoitetaan kaupungin olevan pyhä kristityille, juutalaisille ja arabeille. Kaikkien kolmen, sinänsä samaan Jumalaan uskovien, uskontojen "alkupisteet" ovat Jerusalemissa. Kaikkien kolmen uskonnon ajatukset kuoleman jälkeisestä paratiisista kietoutuvat "taivaalliseen" Jerusalemiin.
Kirja alkaa hautausmaasta, jota Jerusalem on vuonna 5000eKr. Todennäköisesti läheisen Jerikon tai jopa Irakin tuonaikaisen mahtikaupungin Urukin vainajia haudataan Jerusalemin kukkuloille. Elämää syntyy, kun kanaalainen kansa alkaa asuttaa ympäristöä. Varsinainen valta alku-Jerusalemissa kuuluu kuitenkin egyptiläisille. Jerusalem saa nimensä, valloittajat vaihtuvat jebusialaisiksi, ympärillä pyörii heettiläisiä, mykeneläisiä jne. Vuonna 1300eKr. paikalle saapuvat Mesopotamiasta heprealaiset ja alkaa juutalaisten historia. Abrahamin "valitusta kansasta" alkaa Vanha Testamentti ja Jerusalem alkaa kasvamaan juutalaiseksi kaupungiksi.
Juutalaisille historia ei kuitenkaan ole suopea. Heidän kohtalonsa on tulla useasti karkoitetuksi Jerusalemista (tai tapetuksi). Vuoronsa valloittajina saavat Aleksanteri Suuri ja makedonialaiset, persialaiset, makkabealaiset ja roomalaiset, jotka tekevät täydellistä tuhoa Tituksen johdolla ja lakaisevat Jerusalemin kokonaan maan tasalle vuonna 70jKr.
Seuraavaan kukoistukseen Jerusalem nousee Bysantin keisarin Konstantinuksen johdolla. Konstantinus on kääntynyt kristinuskoon ja haluaa Jerusalemista kristittyjen pääkaupungin. Reilun 200 vuotta kristittyjen valta kaupungissa kestääkin kunnes persialaiset valloittavat sen. Alkaa lyhyt alennuskausi, joka päättyy arabien saapumiseen.
Arabit, "Muhammadin seuraajat", uskovat profeetta Muhammadin taivaaseenastumisen tapahtuneen yhteisellä matkalla arkkienkeli Gabrielin kanssa "kaukaisimmassa moskeijassa". Muslimien tulkinnassa tuo moskeija on Jerusalemin Temppelivuori. Islamilaistenkin oli siis valloitettava Jerusalem ja päästävä pyhille paikoilleen. Ensimmäistä kertaa kaupungin jakoivat kristityt, muslimit ja juutalaiset eikä heidän yhteiselossaan ollut ongelmia yksittäisi kahnauksia lukuun ottamatta.
Jotteivät asiat olisi jääneet liian sopuisiksi alkoivat eurooppalaiset keisarit paavin houkuttelemina suunnitella ristiretkiä.Vuonna 1099 tehtiin ensimmäinen ristiretki Jerusalemiin. Kaupungin arabiasukkaat ja juutalaiset tapettiin tai karkotettiin. Ensimmäistä kertaa kaupunkia ryövättiin ja raiskattiin "valtapoliittisessa" merkityksessä. Vaikka ristiritarien tarkoituksena olikin kristinuskon aseman nosto Jerusalemissa, oli myös frankeilla ja briteillä vahva halu saada jalansijaa maantieteellisinkin perustein.
Vuorollaan onneaan Jerusalemin porteilla on käynyt kokeilemassa myös mongolialaiset, Timur Lenkin joukot ja Napoleon. Osmannit kuitenkin onnistuivat pitämään valtansa kunnes imperialismi alkoi tehdä sijaa pyhässä kaupungissa ja Jerusalem alkoi pikku hiljaa muokkautua siksi taistelukentäksi mikä se on tänään.
Kaikki edellä kuvattu historia (hyvin pieni raapaisu sekin) on jotakin, joka Montefioren kirjassa on aika pintapuolinen. Hallitsijoiden nimiä vilisee kirjan sivut (ja alaviitteet) täynnä. Montefiore käyttää laveasti Raamattua lähdeteoksena Jerusalemin alkuajoista. Muitakin lähteitä toivoisi käytettävän. Toisaalta Jerusalem on niin moneen kertaan tuhottu ja rakennettu uudelleen että aikaisemmat rakennukset ja lähteet ovat tuhoutuneet moneen kertaan. Myöskään arkeologit eivät kaupungin luonteesta johtuen ole aivan täysin (tai puolueettomasti) päässeet tutkimaan kaupungin kerrostumia.
Kirjan ansiot pääsevät esiin kun tullaan 1800-luvun lopulle. Yhä enemmän Jerusalem on alkanut kiinnostaa suurvaltoja, juutalaisia "paluumuuttajia" saapuu niin Venäjältä kuin USA:sta. Itävaltalaisen Theodor Herzlin julkaisema teos Juutalaisvaltio toimii yllykkeenä sionismille ja juutalaisten ajatukselle asuttaa Jerusalem. Venäjällä toimeenpantavat juutalaisvainot (ns. pogromit) saavat tuhansia ja tuhansia juutalaisia suuntaamaan kohti Jerusalemia.
Ensimmäinen maailmansota tuo jälkimainingeissaan Englannille mandaatin Palestiinan hallitsemiseen. Samalla ensimmäiset väkivaltaisuudet Palestiinan arabien ja juutalaisten välillä puhkeavat. Britit suhtautuvat kielteisesti molempien puolien hieman ylimieliseen suhtautumiseen brittihallintoa kohtaan. Tämä tilanne kärjistyy ns. "mustaksi sapatiksi", jolloin britit hyökkäävät juutalaisten kimppuun pidättäen tuhansia. Vasta-iskuksi juutalaiset ääriainekset räjäyttävät brittien suosiman King David -hotellin. Yli sata siviili-ihmistä kuolee tai loukkaantuu. Britit alkavat saada tarpeekseen ja pyrkivät alueelta pois. Lopulta vuonna 1947 YK päättää Palestiinan jakamisesta arabivaltioon ja juutalaisvaltioon. Taustalla ovat toisen maailmansodan hirveydet ja holokausti.
Vuosi 1947 on eräänlainen rajapyykki nykyisille väkivaltaisuuksille. Sen jälkeen Jerusalem on joutunut milloin todistamaan kuuden päivän sotaa, Yom Kippuria, ympäröivien arabivaltioiden syntymisiä sisällissotineen, Palestiinan arabien intifadaa, juutalaisten uudisasutusten leviämistä arabien alueille jne. Tilanne vuonna 2013 on täysin jumissa. Juutalaisten uudisasutus leviää ja palestiinalaiset pyrkivät saamaan lisää painoarvoa omille vaateilleen YK:n tarkkailijavaltiona.
Jos historia on eri kansojen, asuttajien, siirtokuntien perustajien, yksittäisten valloittajien ja pyhiinvaeltajien tarinaa, mikä on sitten Jerusalemin tulevaisuus? Montefiore korostaa sitä faktaa, että Jerusalemiin on tosiaan asettunut aina toistuvasti islaminuskoisia siirtolaisia, tiedemiehiä ja pyhiinvaeltajia - arabeja, turkkilaisia, irakilaisia, iranilaisia, sudanilaisia, intialaisia, kurdeja ja muita pohjoisafrikkalaisia. Samalla tulokkaissa on aina ollut kristittyjä - armenialaisia, serbejä, venäläisiä jne. Enemmän tai vähemmän samoista syistä kuin edelliset on kaupunkiin saapunut venäjänjuutalaisia ja sefardijuutalaisia. Jerusalemia ei voi siis pitää arabialaisena, juutalaisena tai kristittynä vaan enemmänkin itämaisten kansojen kaupunkina.
Nykypäivänä käytävät konfliktit liittyvät suurilta osin Jerusalemin muurien ulkopuolisten lähiöiden rakentamisiin. Alunperin ne ovat syntyneet 1860-luvulta eteen päin niin arabien, juutalaisten kuin eurooppalaistenkin asuinalueiksi. Mitkään alueista eivät ole toisille kansoille sen oikeutetumpia kuin toisille. Aina voidaan vedota mm. juutalaisten pisimpään asutushistoriaan Jerusalemin alueella mutta se ei poista sitä tosiasiaa etteikö sama kaupunki ole yhtä tärkeä ja pyhä kristityille ja arabeille. Kaikki kansalaisuudet tulevat jatkossakin asuttamaan Jerusalemia, mieluiten he tekisivät sen rauhassa kuin nyt pelossa eri äärinationalististen ainesten tuodessa kaupunkia aina negatiivisessa sävyssä julkisuuteen ja politiikan ollessa vihamielistä.
Montefiore siteeraa kirjan lopussa mm. palestiinalaista filosofia Sari Nusseibehia: "Se Jerusalem, jota opin rakastamaan, oli portti maan päältä Jumalan maailmaan, jossa juutalaisten, kristittyjen ja muslimien profeetat, näkyjä näkevät ja ihmisyyden tuntevat miehet, kohtaavat toisensa - vaikkapa vain mielikuvituksessa."
Yllä kuvattu syndrooma on Montefioren mukaan yksi hyvä mittari kertomaan siitä, miten tunnepitoisesti ja vahvasti ihmiset suhtautuvat Jerusalemin kaupunkiin. 1900-luvun lopulla ja 2000-luvulla Jerusalem on oikeastaan näyttäytynyt vain juutalaisten ja palestiinalaisten keskinäisenä taistelukenttänä, mutta on kaupunki paljon muutakin joskin sen historiaa ovat aina leimanneet valtataistelut, karkotukset, väkivalta jne.
Simon Montefiore on tehnyt suuren työn kirjoittaessaan Jerusalemin historian yksiin kansiin. Koruttomalla ja toteavalla tyylillä Montefiore käy läpi 7000 vuotta Pyhän Kaupungin historiaa. Joukkoon mahtuu kaupungin loistokausia ja ei niin loistokkaita aikoja.
Itse aloitin lukemaan kirjaa halunani ymmärtää jollakin lailla tilannetta, jossa Lähi-Itä on nyt. Yksittäistä selitystä siihen ei kirjasta välttämättä löydy, kuten ei mistään muualtakaan, mutta hyviä johtolankoja kylläkin. Ansiokkain osuus onkin kirjan viimeiset 200 sivua, joissa kuvaillaan yksityiskohtaisemmin imperialismin ja sionismin vaikutusta Jerusalemiin. Nämä tekijät pitkälti ovat muokanneet kaupungista sen, mitä se on nyt 2000-luvulla.
Montefiore painottaa, että Jerusalemista lukiessa on ensimmäiseksi ymmärrettävä kaupungin olevan sekä maallinen että "taivaallinen". Jälkimmäisellä tarkoitetaan kaupungin olevan pyhä kristityille, juutalaisille ja arabeille. Kaikkien kolmen, sinänsä samaan Jumalaan uskovien, uskontojen "alkupisteet" ovat Jerusalemissa. Kaikkien kolmen uskonnon ajatukset kuoleman jälkeisestä paratiisista kietoutuvat "taivaalliseen" Jerusalemiin.
Kirja alkaa hautausmaasta, jota Jerusalem on vuonna 5000eKr. Todennäköisesti läheisen Jerikon tai jopa Irakin tuonaikaisen mahtikaupungin Urukin vainajia haudataan Jerusalemin kukkuloille. Elämää syntyy, kun kanaalainen kansa alkaa asuttaa ympäristöä. Varsinainen valta alku-Jerusalemissa kuuluu kuitenkin egyptiläisille. Jerusalem saa nimensä, valloittajat vaihtuvat jebusialaisiksi, ympärillä pyörii heettiläisiä, mykeneläisiä jne. Vuonna 1300eKr. paikalle saapuvat Mesopotamiasta heprealaiset ja alkaa juutalaisten historia. Abrahamin "valitusta kansasta" alkaa Vanha Testamentti ja Jerusalem alkaa kasvamaan juutalaiseksi kaupungiksi.
Juutalaisille historia ei kuitenkaan ole suopea. Heidän kohtalonsa on tulla useasti karkoitetuksi Jerusalemista (tai tapetuksi). Vuoronsa valloittajina saavat Aleksanteri Suuri ja makedonialaiset, persialaiset, makkabealaiset ja roomalaiset, jotka tekevät täydellistä tuhoa Tituksen johdolla ja lakaisevat Jerusalemin kokonaan maan tasalle vuonna 70jKr.
Seuraavaan kukoistukseen Jerusalem nousee Bysantin keisarin Konstantinuksen johdolla. Konstantinus on kääntynyt kristinuskoon ja haluaa Jerusalemista kristittyjen pääkaupungin. Reilun 200 vuotta kristittyjen valta kaupungissa kestääkin kunnes persialaiset valloittavat sen. Alkaa lyhyt alennuskausi, joka päättyy arabien saapumiseen.
Arabit, "Muhammadin seuraajat", uskovat profeetta Muhammadin taivaaseenastumisen tapahtuneen yhteisellä matkalla arkkienkeli Gabrielin kanssa "kaukaisimmassa moskeijassa". Muslimien tulkinnassa tuo moskeija on Jerusalemin Temppelivuori. Islamilaistenkin oli siis valloitettava Jerusalem ja päästävä pyhille paikoilleen. Ensimmäistä kertaa kaupungin jakoivat kristityt, muslimit ja juutalaiset eikä heidän yhteiselossaan ollut ongelmia yksittäisi kahnauksia lukuun ottamatta.
Jotteivät asiat olisi jääneet liian sopuisiksi alkoivat eurooppalaiset keisarit paavin houkuttelemina suunnitella ristiretkiä.Vuonna 1099 tehtiin ensimmäinen ristiretki Jerusalemiin. Kaupungin arabiasukkaat ja juutalaiset tapettiin tai karkotettiin. Ensimmäistä kertaa kaupunkia ryövättiin ja raiskattiin "valtapoliittisessa" merkityksessä. Vaikka ristiritarien tarkoituksena olikin kristinuskon aseman nosto Jerusalemissa, oli myös frankeilla ja briteillä vahva halu saada jalansijaa maantieteellisinkin perustein.
Vuorollaan onneaan Jerusalemin porteilla on käynyt kokeilemassa myös mongolialaiset, Timur Lenkin joukot ja Napoleon. Osmannit kuitenkin onnistuivat pitämään valtansa kunnes imperialismi alkoi tehdä sijaa pyhässä kaupungissa ja Jerusalem alkoi pikku hiljaa muokkautua siksi taistelukentäksi mikä se on tänään.
Kaikki edellä kuvattu historia (hyvin pieni raapaisu sekin) on jotakin, joka Montefioren kirjassa on aika pintapuolinen. Hallitsijoiden nimiä vilisee kirjan sivut (ja alaviitteet) täynnä. Montefiore käyttää laveasti Raamattua lähdeteoksena Jerusalemin alkuajoista. Muitakin lähteitä toivoisi käytettävän. Toisaalta Jerusalem on niin moneen kertaan tuhottu ja rakennettu uudelleen että aikaisemmat rakennukset ja lähteet ovat tuhoutuneet moneen kertaan. Myöskään arkeologit eivät kaupungin luonteesta johtuen ole aivan täysin (tai puolueettomasti) päässeet tutkimaan kaupungin kerrostumia.
Kirjan ansiot pääsevät esiin kun tullaan 1800-luvun lopulle. Yhä enemmän Jerusalem on alkanut kiinnostaa suurvaltoja, juutalaisia "paluumuuttajia" saapuu niin Venäjältä kuin USA:sta. Itävaltalaisen Theodor Herzlin julkaisema teos Juutalaisvaltio toimii yllykkeenä sionismille ja juutalaisten ajatukselle asuttaa Jerusalem. Venäjällä toimeenpantavat juutalaisvainot (ns. pogromit) saavat tuhansia ja tuhansia juutalaisia suuntaamaan kohti Jerusalemia.
Ensimmäinen maailmansota tuo jälkimainingeissaan Englannille mandaatin Palestiinan hallitsemiseen. Samalla ensimmäiset väkivaltaisuudet Palestiinan arabien ja juutalaisten välillä puhkeavat. Britit suhtautuvat kielteisesti molempien puolien hieman ylimieliseen suhtautumiseen brittihallintoa kohtaan. Tämä tilanne kärjistyy ns. "mustaksi sapatiksi", jolloin britit hyökkäävät juutalaisten kimppuun pidättäen tuhansia. Vasta-iskuksi juutalaiset ääriainekset räjäyttävät brittien suosiman King David -hotellin. Yli sata siviili-ihmistä kuolee tai loukkaantuu. Britit alkavat saada tarpeekseen ja pyrkivät alueelta pois. Lopulta vuonna 1947 YK päättää Palestiinan jakamisesta arabivaltioon ja juutalaisvaltioon. Taustalla ovat toisen maailmansodan hirveydet ja holokausti.
Vuosi 1947 on eräänlainen rajapyykki nykyisille väkivaltaisuuksille. Sen jälkeen Jerusalem on joutunut milloin todistamaan kuuden päivän sotaa, Yom Kippuria, ympäröivien arabivaltioiden syntymisiä sisällissotineen, Palestiinan arabien intifadaa, juutalaisten uudisasutusten leviämistä arabien alueille jne. Tilanne vuonna 2013 on täysin jumissa. Juutalaisten uudisasutus leviää ja palestiinalaiset pyrkivät saamaan lisää painoarvoa omille vaateilleen YK:n tarkkailijavaltiona.
Jos historia on eri kansojen, asuttajien, siirtokuntien perustajien, yksittäisten valloittajien ja pyhiinvaeltajien tarinaa, mikä on sitten Jerusalemin tulevaisuus? Montefiore korostaa sitä faktaa, että Jerusalemiin on tosiaan asettunut aina toistuvasti islaminuskoisia siirtolaisia, tiedemiehiä ja pyhiinvaeltajia - arabeja, turkkilaisia, irakilaisia, iranilaisia, sudanilaisia, intialaisia, kurdeja ja muita pohjoisafrikkalaisia. Samalla tulokkaissa on aina ollut kristittyjä - armenialaisia, serbejä, venäläisiä jne. Enemmän tai vähemmän samoista syistä kuin edelliset on kaupunkiin saapunut venäjänjuutalaisia ja sefardijuutalaisia. Jerusalemia ei voi siis pitää arabialaisena, juutalaisena tai kristittynä vaan enemmänkin itämaisten kansojen kaupunkina.
Nykypäivänä käytävät konfliktit liittyvät suurilta osin Jerusalemin muurien ulkopuolisten lähiöiden rakentamisiin. Alunperin ne ovat syntyneet 1860-luvulta eteen päin niin arabien, juutalaisten kuin eurooppalaistenkin asuinalueiksi. Mitkään alueista eivät ole toisille kansoille sen oikeutetumpia kuin toisille. Aina voidaan vedota mm. juutalaisten pisimpään asutushistoriaan Jerusalemin alueella mutta se ei poista sitä tosiasiaa etteikö sama kaupunki ole yhtä tärkeä ja pyhä kristityille ja arabeille. Kaikki kansalaisuudet tulevat jatkossakin asuttamaan Jerusalemia, mieluiten he tekisivät sen rauhassa kuin nyt pelossa eri äärinationalististen ainesten tuodessa kaupunkia aina negatiivisessa sävyssä julkisuuteen ja politiikan ollessa vihamielistä.
Montefiore siteeraa kirjan lopussa mm. palestiinalaista filosofia Sari Nusseibehia: "Se Jerusalem, jota opin rakastamaan, oli portti maan päältä Jumalan maailmaan, jossa juutalaisten, kristittyjen ja muslimien profeetat, näkyjä näkevät ja ihmisyyden tuntevat miehet, kohtaavat toisensa - vaikkapa vain mielikuvituksessa."
Kommentit