Yli kymmenen vuotta kirjallisuuden harrastajat ovat odottaneet josko Garcia Marquezilta julkaistaisiin vielä jotakin uutta. Vuonna 2002 ilmestynyt muistelmien ensimmäinen osa ei ole saanut jatkoa eikä muutakaan ole kuulunut. Tai toisaalta, paljonkin on kuulunut. Milloin Garcia Marquez on todennut ettei enää kirjoita, milloin häneltä ollaan jo oltu julkaisemassa uutta novellia ja milloin hänen on kerrottu sairstuneen dementiaan ja lopettaneen kirjoittamisen. On hänen huhuttu kuolleenkin muutaman kerran viimeisten vuosien aikana mutta vuonna 1927 syntynyt kolumbialainen kirjailija kuitenkin elää.
Niin elävät myös hänen teoksensa. Se, mistä Garcia Marquez eniten tunnetaan, on tietysti Macondo ja Sadan vuoden yksinäisyys, missä Garcia Marquez latasi hienoon seitsemän sukupolven sukukronikkaan lähes kaiken mitä Latinalaisen Amerikan historiasta on kerrottavaa sotineen ja vallankaappauksineen. Hänen varhaisempi teos on Kukapa everstille kirjoittaisi, jossa myös mennään tutuilla teemoilla.
Vanha eversti odottaa valtiolta eläkettä (on sitä tehnyt jo viisitoista vuotta) syrjäisessä kaupungissa. Joka perjantai eversti menee postilaivalle vastaan kirjettä, joka toisi eläkeuutisen. Tätä ei kuitenkaan ole tullut. Yhteiskunta elää salaisuuksien, sensuurin, ihmisoikeuksien rikkomisen ja poliittisten vainojen aikaa (jälleen kerran). Everstin poika on tullut mielipiteidensä vuoksi tapetuksi. Pojalta on jäänyt kukko, josta eversti ja pojan elossa olevat ystävät haaveilevat menestyvää tappelijaa, joka toisi toimeentulon. Everstin ja hänen vaimonsa varat ovat lopussa ja he elävät nälässä.
Ainoa asia, josta edes hetkeksi eversti ja hänen vaimonsa saisivat helpotusta ahdinkoonsa olisi kukon myyminen. Everstin ylpeys ei anna kuitenkaan myöden. Lisäksi hän haluaa kukon tappelevan itselle korkeamman myyntihinnan. Everstin vanha tuttu don Rabas on mukautunut uuteen, mätään yhteiskuntaan ja on kaupungin johtohahmoja. Hän tarjoaa kukosta 900 pesoa ja eversti pitkän pohdinnan jälkeen vie kukkoa myyntiin. Don Rabas on kuitenkin tiputtanut tarjouksensa 400 pesoon ja eversti pyörtää myyntipäätöksen palaten kotiinsa vaimonsa luo hyvin tietäen ettei heillä ole enää mitään millä saada ruokaa.
Kukapa everstille kirjoittaisi esittelee niitä teemoja, joista Garcia Marquez jalosti Sadan vuoden yksinäisyyden. Korruptoitunut yhteiskunta, joka on täysin byrokraattien vallassa ja läpimätä, leijuu taustalla vakaana ja voimissaan. Kaupungissa kiertävät vastarintaliikkeen lehtiset, jotka pitävät everstinkin tietoisena siitä, mitä sensuroidut lehdet eivät kerro. Kaikki on kuitenkin pysähtynyttä ja parannusta ei ole näköpiirissä. Epätoivoisessa tilanteessaan eversti pitää jääräpäisesti yllä esimerkiksi eläkkeensä saapumisesta, ja yrittää saada vaimonsa rauhoittumaan. Molemmat ovat vakavasti sairaita, ja vain lääkärin halu lääkitä heitä ilmaiseksi antaa heille lisäaikaa. Everstin utopistinen haave rahaa tuottavasta kukosta pitää hänet jotenkin liikkeellä. Vielä hänen poikansa tappajat ja muut tulevat näkemään...usko, uho ja ylpeys ovat niin suuria että kaiken toivon jo hävittyä ja vaimon kysyessä mitä he nyt syövät toteaa eversti kirjan legendaarisella viimeisellä rivillä: - Paskaa!
Niin elävät myös hänen teoksensa. Se, mistä Garcia Marquez eniten tunnetaan, on tietysti Macondo ja Sadan vuoden yksinäisyys, missä Garcia Marquez latasi hienoon seitsemän sukupolven sukukronikkaan lähes kaiken mitä Latinalaisen Amerikan historiasta on kerrottavaa sotineen ja vallankaappauksineen. Hänen varhaisempi teos on Kukapa everstille kirjoittaisi, jossa myös mennään tutuilla teemoilla.
Vanha eversti odottaa valtiolta eläkettä (on sitä tehnyt jo viisitoista vuotta) syrjäisessä kaupungissa. Joka perjantai eversti menee postilaivalle vastaan kirjettä, joka toisi eläkeuutisen. Tätä ei kuitenkaan ole tullut. Yhteiskunta elää salaisuuksien, sensuurin, ihmisoikeuksien rikkomisen ja poliittisten vainojen aikaa (jälleen kerran). Everstin poika on tullut mielipiteidensä vuoksi tapetuksi. Pojalta on jäänyt kukko, josta eversti ja pojan elossa olevat ystävät haaveilevat menestyvää tappelijaa, joka toisi toimeentulon. Everstin ja hänen vaimonsa varat ovat lopussa ja he elävät nälässä.
Ainoa asia, josta edes hetkeksi eversti ja hänen vaimonsa saisivat helpotusta ahdinkoonsa olisi kukon myyminen. Everstin ylpeys ei anna kuitenkaan myöden. Lisäksi hän haluaa kukon tappelevan itselle korkeamman myyntihinnan. Everstin vanha tuttu don Rabas on mukautunut uuteen, mätään yhteiskuntaan ja on kaupungin johtohahmoja. Hän tarjoaa kukosta 900 pesoa ja eversti pitkän pohdinnan jälkeen vie kukkoa myyntiin. Don Rabas on kuitenkin tiputtanut tarjouksensa 400 pesoon ja eversti pyörtää myyntipäätöksen palaten kotiinsa vaimonsa luo hyvin tietäen ettei heillä ole enää mitään millä saada ruokaa.
Kukapa everstille kirjoittaisi esittelee niitä teemoja, joista Garcia Marquez jalosti Sadan vuoden yksinäisyyden. Korruptoitunut yhteiskunta, joka on täysin byrokraattien vallassa ja läpimätä, leijuu taustalla vakaana ja voimissaan. Kaupungissa kiertävät vastarintaliikkeen lehtiset, jotka pitävät everstinkin tietoisena siitä, mitä sensuroidut lehdet eivät kerro. Kaikki on kuitenkin pysähtynyttä ja parannusta ei ole näköpiirissä. Epätoivoisessa tilanteessaan eversti pitää jääräpäisesti yllä esimerkiksi eläkkeensä saapumisesta, ja yrittää saada vaimonsa rauhoittumaan. Molemmat ovat vakavasti sairaita, ja vain lääkärin halu lääkitä heitä ilmaiseksi antaa heille lisäaikaa. Everstin utopistinen haave rahaa tuottavasta kukosta pitää hänet jotenkin liikkeellä. Vielä hänen poikansa tappajat ja muut tulevat näkemään...usko, uho ja ylpeys ovat niin suuria että kaiken toivon jo hävittyä ja vaimon kysyessä mitä he nyt syövät toteaa eversti kirjan legendaarisella viimeisellä rivillä: - Paskaa!
Kommentit