Raimo ja Risto Pullatin vuonna 2010 kirjoittama Viinameri on hyvä yritys koota yksien kansien väliin 1920- ja 1930-lukujen villi viinan (lähinnä pirtun) salakuljetus Itämeren pohjoisosissa. Tekijöiden kotimaasta johtuen painopiste on Viron pirtutrokareilla mutta myös Suomi saa oman osansa. Olihan perimmäinen syy pirtun salakuljetuksille pohjoisessa Suomen alkoholin kieltolaki vv. 1919-1932. Sen sijaan muita Itämeren maita ei teoksessa käsitellä oikeastaan ollenkaan, mikä on sääli. Pullatit itsekin toteavat, että toisin kuin yleisesti luullaan, oli suurin osa Suomenlahdella kaupattua pirtua saksalaista tai puolalaista alkuperää. Pelkästään tämä fakta olisi voinut saada kirjailijat enemmän keskittymään tuotannon alkulähteille mutta "loppukäyttäjien" edesottamuksia käsitellään polveillen ja osittain kerratenkin.
Joitakuita voi kiinnostaakin lukea siteerauksia Viron rajavartioston pöytäkirjoista, joista käy ilmi päivälleen ja tunnilleen joidenkin trokareiden liikkeet Viron rannikolla ja sisämaassa. Pidemmän päälle arkistot käyvät kuitenkin pitkäveteisiksi. Lopun liitteissä on mielenkiintoisimmat tarinat aikalaisten (salakuljetukseen osallistuneiden) kertomina.
Kirja onnistuu kuitenkin välittämään pirtusalakuljetuksen perusteet. Yllättävän vähälukuisillakin "pirtukeisareilla" (alle kymmenen) oli omistuksessaan suuria laivoja, joilla he hakivat pirtua Danzigista, Gdyniasta, osittain varastaen Viron omista tuotantolaitoksista ja tuoden myös muista lähinnä Saksan satamista. Laivat ajoivat "parkkiin" kansainvälisille vesille Suomenlahdelle, Ahvenanmerelle ja Pohjanlahdelle. Näistä satojatuhansiakin litroja sisältävistä laivoista kävivät erikseen pienemmillä pikaveneillä, kalastusaluksilla jne. pirtutrokareita hakemassa omat lastinsa kuljetettavaksi Viroon ja Suomeen (ja Ruotsiin, Latviaan). Osittain samat trokarit vastasivat maissa pirtun jakelusta sisämaahan, osittain eri miehet ja naiset toimivat jakokanavina maalla.
Keitä sitten pirtukeisarin- tai trokarin "ammatti" kiinnosti. Lähinnä kyse oli rannikon asukkaista, joskus jopa kokonaisesta kylästä. Myös saarilla asuvat ihmiset tekivät hyvää lisätienestiä pienilläkin pirtun myyntierillä. Mukaan mahtuu myös rajavartioston ja tullin henkilöitä (hyvin vähässä määrin mutta kuitenkin). Lisäksi mitä syvemmälle maahan mentiin rannikolta, oli porukkakin kirjavampaa (markkinakauppiaita jne.).
Kirjan hyvää antia on myös todella ansiokas ja runsas kuvamateriaali. Erityisesti Viron puolelta Loksan rajavartiostosta on olemassa suunnaton määrä kuvia havainnollistamassa pirtua vastaan käytyä taistelua. Samoin kuvia löytyy myös trokareista.Sekä rajavartijoilla, tullilla, merivartiostolla että trokareilla hommaa riitti. Reilun 15:n vuoden aikana salakuljetettiin monta miljoonaa litraa pirtua. Yllättävän vähän siitä jäi kuitenkin vartioiden haaviin.
Viinameren aihepiiri on mielenkiintoinen ja olisi hienoa, jos Suomessakin joku kiinnostuisi kirjoittamaan kattavan dokumentin kieltolain aikaisista salakuljetuksista. Mielenkiintoista on myös miten viinan käyttö suorastaan räjähti käsiin kieltolain aikana. Kiellettyä pitua juotiin käytännössä Suomen joka kolkassa, ei pelkästään rannikkokaupungeissa.Jakelukanavat olivat hiotut. Salakuljetuksetkin jatkuivat 1920-luvun puolivälin ja 1930-luvun alun huippujen jälkeen aina vuoteen 1939 asti, jolloin talvisota alkoi.
Enemmän tai vähemmän viinaa Suomen ohella säätelivät muutkin Pohjoismaat ja Baltian maat ja siksi voisi kuvitella, että koko Itämeri oli suunnaton viinarallin näyttämö ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä. Mielenkiintoisia, vielä kertomattomia tarinoita, on taatusti vielä paljon.
Joitakuita voi kiinnostaakin lukea siteerauksia Viron rajavartioston pöytäkirjoista, joista käy ilmi päivälleen ja tunnilleen joidenkin trokareiden liikkeet Viron rannikolla ja sisämaassa. Pidemmän päälle arkistot käyvät kuitenkin pitkäveteisiksi. Lopun liitteissä on mielenkiintoisimmat tarinat aikalaisten (salakuljetukseen osallistuneiden) kertomina.
Kirja onnistuu kuitenkin välittämään pirtusalakuljetuksen perusteet. Yllättävän vähälukuisillakin "pirtukeisareilla" (alle kymmenen) oli omistuksessaan suuria laivoja, joilla he hakivat pirtua Danzigista, Gdyniasta, osittain varastaen Viron omista tuotantolaitoksista ja tuoden myös muista lähinnä Saksan satamista. Laivat ajoivat "parkkiin" kansainvälisille vesille Suomenlahdelle, Ahvenanmerelle ja Pohjanlahdelle. Näistä satojatuhansiakin litroja sisältävistä laivoista kävivät erikseen pienemmillä pikaveneillä, kalastusaluksilla jne. pirtutrokareita hakemassa omat lastinsa kuljetettavaksi Viroon ja Suomeen (ja Ruotsiin, Latviaan). Osittain samat trokarit vastasivat maissa pirtun jakelusta sisämaahan, osittain eri miehet ja naiset toimivat jakokanavina maalla.
Keitä sitten pirtukeisarin- tai trokarin "ammatti" kiinnosti. Lähinnä kyse oli rannikon asukkaista, joskus jopa kokonaisesta kylästä. Myös saarilla asuvat ihmiset tekivät hyvää lisätienestiä pienilläkin pirtun myyntierillä. Mukaan mahtuu myös rajavartioston ja tullin henkilöitä (hyvin vähässä määrin mutta kuitenkin). Lisäksi mitä syvemmälle maahan mentiin rannikolta, oli porukkakin kirjavampaa (markkinakauppiaita jne.).
Kirjan hyvää antia on myös todella ansiokas ja runsas kuvamateriaali. Erityisesti Viron puolelta Loksan rajavartiostosta on olemassa suunnaton määrä kuvia havainnollistamassa pirtua vastaan käytyä taistelua. Samoin kuvia löytyy myös trokareista.Sekä rajavartijoilla, tullilla, merivartiostolla että trokareilla hommaa riitti. Reilun 15:n vuoden aikana salakuljetettiin monta miljoonaa litraa pirtua. Yllättävän vähän siitä jäi kuitenkin vartioiden haaviin.
Viinameren aihepiiri on mielenkiintoinen ja olisi hienoa, jos Suomessakin joku kiinnostuisi kirjoittamaan kattavan dokumentin kieltolain aikaisista salakuljetuksista. Mielenkiintoista on myös miten viinan käyttö suorastaan räjähti käsiin kieltolain aikana. Kiellettyä pitua juotiin käytännössä Suomen joka kolkassa, ei pelkästään rannikkokaupungeissa.Jakelukanavat olivat hiotut. Salakuljetuksetkin jatkuivat 1920-luvun puolivälin ja 1930-luvun alun huippujen jälkeen aina vuoteen 1939 asti, jolloin talvisota alkoi.
Enemmän tai vähemmän viinaa Suomen ohella säätelivät muutkin Pohjoismaat ja Baltian maat ja siksi voisi kuvitella, että koko Itämeri oli suunnaton viinarallin näyttämö ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä. Mielenkiintoisia, vielä kertomattomia tarinoita, on taatusti vielä paljon.
Kommentit