"Kohti kuolemaa ja auringonnousua" julistaa takakansi Emma Puikkosen romaanissa Matkamusiikkia. Harvakseltaan kirjoittava Puikkonen on tehnyt eräänlaisen matkatarinan naisen ja iäkkään appensa automatkasta kohti tuttua tuntematonta.
"Toisinaan ihminen hämmentyy eikä muista, miten eletään". Tämä lause sisältää pitkälti kirjan pääparin, Iisan ja Eskon, elämäntilanteen. 42-vuotias Iisa elää unelmaa lapsesta. Esko epäröi omien tuntemuksien kanssa. Tilanne johtaa siihen, että Esko hyväksyy työtarjouksen, joka vie hänet Kuopioon Iisan jäädessä yksin Turkuun.
Kirjan alkutilanne ei siis paljoakaan poikkea sadoista muista. Uuden suunnan tarina saa, kun Iisa tapaa Turun kaduilla Eskon vanhan, dementoituneen isän. Aimo ei kursaile Iisan tavattuaan vaan kärttää tätä saman tien automatkalle kohti Savoa, kuten Aimon muistin mukaan oli jo sovittu. Iisa miettii yön yli ja lupautuu kuskiksi kohti Juvaa ja Aimon lapsuudenmaisemia.
Matkamusiikkia toimii hienosti erityisesti Aimon ollessa äänessä. Hänen aamuisin kirkas mielensä ja kontrastina iltaa kohden omiin maailmoihin aina enemmän ajautuva ajatusmaailmansa on Puikkosella hallussa. Hienosti Aimon maailma saattaa täysin kirkkaista lapsuuden ja nuoren aviomiehen mietelmistä ajautua keskusteluun kuolleen vaimon kanssa tai kaoottisiin pelkotiloihin.
Iisa taas toimii kuten ihminen, joka ei muista, miten eletään. Hän miettii Eskoa, töitään, Aimoa, lapsenhankintaa...Aimo on heittäytyjä, joka elää (pakostakin) hetkessä.
Hieman mystiikkaa ja pohdintaa aiheuttaa Aimoa ja Iisaa automatkalla alati seuraava hirvi. Se on tietoinen kaikista matkailijoiden liikkeistä ja ajatuksista. Metsän takaa se seuraa tapahtumia odottaen omaa vuoroaan astua esiin.
Dementian aiheuttamista tahattomista tilanteista nivoo Puikkonen kirjaansa tukun meheviä tilanteita (mm. vierailun Tuurin kyläkaupassa), mutta pohjimmiltaan kirja kuljettaa tummaa pohjasävyä. Aimolle on itsestään selvää jo alussa, että Savo on nimenomaan paikka, jonne hän haluaa kuolemaan. Lapsuuden maisemat osoittautuvat kuitenkin täysin erilaisiksi kuin miten Aimo ne muistaa. Tuskaa lisää vielä sisäinen tietoisuus, että hänen sairautensa ei nyt ole hämmentämässä muistikuvia.
Savosta ei tulekaan päätepistettä matkaajille vaan autoilu jatkuu Pohjanmaan kautta kohti Lappia. Iisa kokee unelmansa täyttyvän ja paria takaa-ajamaan lähtevä Esko saa Iisan suostumaan jälleen yhteiseen arkeen. Jotakin on kuitenkin tapahtunut Iisan mielessä. Vaikkakin hän lupaa Eskolle "karkulaisten" matkan päättyvän, saa jokin Iisassa aina jatkamaan ajamista Aimon kanssa yhä pohjoisemmaksi. Iisa antaa "pimeän pehmeän virran kuljettaa" itseään aina siihen asti kunnes hirven rooli paljastuu.
Kehyskertomuksena kirjassa sivutaan Iisan äidin Väinö-serkun kohtaloa sairaalassa akuuttien potilaiden osastolla. Väinö on vastakohta Aimolle. Muisti pelaa mutta itsensä ilmaisu ei ole enää mahdollista. Väinö toimiikin juuri sopivana ajatuksenherättäjänä vanhojen ihmisten kohtaloista. Olet vuodeosaston "vanki", vaikka ajatus luistaakin. Toisaalla taas Aimo, joka ei ole enää kykenevä elämään ilman apua, huitelee pitkin Suomea.
Puikkonen on tiiviin lauseen osaaja. 188 sivua kirjan pituudeksikin tuntuu juuri sopivalta. Eräänlaisen "road storyn" kirjoittaminen on pysynyt hienosti kasassa ja kirjan ehkä hieman epätyypillinen lopetuskin saa nyökkäämään hyväksyvästi.
"Toisinaan ihminen hämmentyy eikä muista, miten eletään". Tämä lause sisältää pitkälti kirjan pääparin, Iisan ja Eskon, elämäntilanteen. 42-vuotias Iisa elää unelmaa lapsesta. Esko epäröi omien tuntemuksien kanssa. Tilanne johtaa siihen, että Esko hyväksyy työtarjouksen, joka vie hänet Kuopioon Iisan jäädessä yksin Turkuun.
Kirjan alkutilanne ei siis paljoakaan poikkea sadoista muista. Uuden suunnan tarina saa, kun Iisa tapaa Turun kaduilla Eskon vanhan, dementoituneen isän. Aimo ei kursaile Iisan tavattuaan vaan kärttää tätä saman tien automatkalle kohti Savoa, kuten Aimon muistin mukaan oli jo sovittu. Iisa miettii yön yli ja lupautuu kuskiksi kohti Juvaa ja Aimon lapsuudenmaisemia.
Matkamusiikkia toimii hienosti erityisesti Aimon ollessa äänessä. Hänen aamuisin kirkas mielensä ja kontrastina iltaa kohden omiin maailmoihin aina enemmän ajautuva ajatusmaailmansa on Puikkosella hallussa. Hienosti Aimon maailma saattaa täysin kirkkaista lapsuuden ja nuoren aviomiehen mietelmistä ajautua keskusteluun kuolleen vaimon kanssa tai kaoottisiin pelkotiloihin.
Iisa taas toimii kuten ihminen, joka ei muista, miten eletään. Hän miettii Eskoa, töitään, Aimoa, lapsenhankintaa...Aimo on heittäytyjä, joka elää (pakostakin) hetkessä.
Hieman mystiikkaa ja pohdintaa aiheuttaa Aimoa ja Iisaa automatkalla alati seuraava hirvi. Se on tietoinen kaikista matkailijoiden liikkeistä ja ajatuksista. Metsän takaa se seuraa tapahtumia odottaen omaa vuoroaan astua esiin.
Dementian aiheuttamista tahattomista tilanteista nivoo Puikkonen kirjaansa tukun meheviä tilanteita (mm. vierailun Tuurin kyläkaupassa), mutta pohjimmiltaan kirja kuljettaa tummaa pohjasävyä. Aimolle on itsestään selvää jo alussa, että Savo on nimenomaan paikka, jonne hän haluaa kuolemaan. Lapsuuden maisemat osoittautuvat kuitenkin täysin erilaisiksi kuin miten Aimo ne muistaa. Tuskaa lisää vielä sisäinen tietoisuus, että hänen sairautensa ei nyt ole hämmentämässä muistikuvia.
Savosta ei tulekaan päätepistettä matkaajille vaan autoilu jatkuu Pohjanmaan kautta kohti Lappia. Iisa kokee unelmansa täyttyvän ja paria takaa-ajamaan lähtevä Esko saa Iisan suostumaan jälleen yhteiseen arkeen. Jotakin on kuitenkin tapahtunut Iisan mielessä. Vaikkakin hän lupaa Eskolle "karkulaisten" matkan päättyvän, saa jokin Iisassa aina jatkamaan ajamista Aimon kanssa yhä pohjoisemmaksi. Iisa antaa "pimeän pehmeän virran kuljettaa" itseään aina siihen asti kunnes hirven rooli paljastuu.
Kehyskertomuksena kirjassa sivutaan Iisan äidin Väinö-serkun kohtaloa sairaalassa akuuttien potilaiden osastolla. Väinö on vastakohta Aimolle. Muisti pelaa mutta itsensä ilmaisu ei ole enää mahdollista. Väinö toimiikin juuri sopivana ajatuksenherättäjänä vanhojen ihmisten kohtaloista. Olet vuodeosaston "vanki", vaikka ajatus luistaakin. Toisaalla taas Aimo, joka ei ole enää kykenevä elämään ilman apua, huitelee pitkin Suomea.
Puikkonen on tiiviin lauseen osaaja. 188 sivua kirjan pituudeksikin tuntuu juuri sopivalta. Eräänlaisen "road storyn" kirjoittaminen on pysynyt hienosti kasassa ja kirjan ehkä hieman epätyypillinen lopetuskin saa nyökkäämään hyväksyvästi.
Kommentit