Monen esikoiskirjailijan tavoin myös Anne-Maria Latikka aloittaa proosansa novellikokoelmalla. Vuonna 2011 Parnasso-lehden esseekilpailun "Alaviitteitä elämään" -esseellä voittanut Latikka kirjoittaa yhdeksän novellin kokoelmassaan monella tyylilajilla. Osin hän onnistuu, osin ei.
Kokoelman avaa lupaavasti tarina pojasta, joka samaistuu luontoon, erityisesti puihin. Äiti tuo lapsensa lastenpsykiatriselle osastolle tutkittavaksi tämän oudon käytöksen takia. Poika viihtyy metsässä, nukkuu puussa, on jopa muuttumassa puuksi. Äiti on avuton pojan kanssa. Latikan twisti novelliin on äidin ammatti, puutarhuri. Millaisia olemme lastemme kasvattajina, tunnistammeko heidän tarpeitaan ja haluja tulla huomatuksi, rakastetuksi...edes silloin kun poika alkaa muuttua kohti äidin erikoisalaa? Jotenkinhan vanhempien huomio olisi saatava!
Toinenkin tarina jatkaa vahvasti vaikealla aiheella. Maalaiskylään muuttaneen pariskunnan pieni lapsi on kuollut. Naapurissa taasen on nuorelta pojalta kuollut äiti. Latikka maalaa hienovaraisen eleettömästi kahden surun lamauttavan henkilön, pojan ja äidin, kaveruuden. Poika tuo äidille siniangervon, jonka juurtuminen tuntuu mahdottomalta, aivan kuten pojan ja äidinkin juurtuminen uudelleen elämään.
Kahden ensimmäisen novellin jälkeen tuntuu kuin Latikka menettäisi otteensa. Aivan kuin tärkeämpää olisi leikitellä hieman eri kielellisillä tyyleillä. Nimikkonovellissa hypätään chandlermaiseen noir-tunnelmaan. Yksityisetsivä selvittelee pettävän aviomiehen tapausta. Näppärää sanailua mutta kertomus itse ei vie oikein minnekään. Samalla lailla tarinat taksikuskin oudosta jouluyön keikasta ja plastiikkakirurgin viivyttelevästä potilaasta eivät lähde lentoon.
Onneksi kokoelman loppupuolelta löytyy vielä helmi. "Lumienkelit"-novellissa hoitokodissa asuva Lahja pakenee tiuhaan omille matkoilleen. Henkilökunta ja Lahjan poika tietävät tämän eivätkä kummemmin huolestu Lahjan kuitenkin aina palatessa. Naureskellen he toteavat Lahjan vain aina olevan "poikansa perässä". Kukaan ei kuitenkaan tiedä Lahjan surullista menneisyyttä. Hän on joutunut luopumaan pienestä poikalapsesta nuorena. Karkumatkoillaan hän kuvittelee poikansa mm. horisontissa matkaavaan laivaan ja lastenvaunuissa olevaan pikkulapseen. Hoitokodin asukin syntymäpäiville hän haluaa kutsua poikansa ja antaa tälle ainoan muiston tämän isästä, nauriskellon. Pettymys on suuri kun paikalle saapuu taas se "tutumpi" poika. Tarina on hieno kuvaus vanhuudesta ja kipeistä nuoruuden muistoista.
Muutamasta hienosta tarinasta huolimatta Latikan kokoelmasta jää vähän puolivalmis olo. Ehkä olisi voinut odottaa vielä rauhassa aiheiden kypsymistä. Toivottavasti esseekilpailun voitto ei luonut liikaa paineita pikaiselle esikoiskirjalle. Joka tapauksessa, eiköhän Anne-Maria Latikasta vielä kuulla. Niin, ja se voittajaessee, "Alaviitteitä elämään", on todella hieno kuvaus intohimosta tehdä pyhiinvaellusmatkoja kuuluisien kirjailijoiden haudoille. Samalla se on kunnianosoitus erityisesti Joseph Brodskylle ja James Joycelle. Olisikohan Latikalla esseeaiheita ihan kokoelmaksi asti?
Onneksi kokoelman loppupuolelta löytyy vielä helmi. "Lumienkelit"-novellissa hoitokodissa asuva Lahja pakenee tiuhaan omille matkoilleen. Henkilökunta ja Lahjan poika tietävät tämän eivätkä kummemmin huolestu Lahjan kuitenkin aina palatessa. Naureskellen he toteavat Lahjan vain aina olevan "poikansa perässä". Kukaan ei kuitenkaan tiedä Lahjan surullista menneisyyttä. Hän on joutunut luopumaan pienestä poikalapsesta nuorena. Karkumatkoillaan hän kuvittelee poikansa mm. horisontissa matkaavaan laivaan ja lastenvaunuissa olevaan pikkulapseen. Hoitokodin asukin syntymäpäiville hän haluaa kutsua poikansa ja antaa tälle ainoan muiston tämän isästä, nauriskellon. Pettymys on suuri kun paikalle saapuu taas se "tutumpi" poika. Tarina on hieno kuvaus vanhuudesta ja kipeistä nuoruuden muistoista.
Muutamasta hienosta tarinasta huolimatta Latikan kokoelmasta jää vähän puolivalmis olo. Ehkä olisi voinut odottaa vielä rauhassa aiheiden kypsymistä. Toivottavasti esseekilpailun voitto ei luonut liikaa paineita pikaiselle esikoiskirjalle. Joka tapauksessa, eiköhän Anne-Maria Latikasta vielä kuulla. Niin, ja se voittajaessee, "Alaviitteitä elämään", on todella hieno kuvaus intohimosta tehdä pyhiinvaellusmatkoja kuuluisien kirjailijoiden haudoille. Samalla se on kunnianosoitus erityisesti Joseph Brodskylle ja James Joycelle. Olisikohan Latikalla esseeaiheita ihan kokoelmaksi asti?
Kommentit