Teemu Keskisarja on ykkösketjun nimiä suomalaisessa faktakirjallisuudessa. Tuottelias hän on myös. Muutaman vuoden sisällä on tullut kertomuksia niin pankkimaailmasta, Stockmannista, G.A. Serlachiuksesta kuin oikeuden suhtautumisesta perversioihin Suomessa 1700-luvulla (jälkimmäisestä hän on myös väitellyt tohtoriksi). Aihepiireiltään teoksia löytyy siis laidasta laitaan ja pari viimeisintä teosta ovat sukelluksia suomalaiseen sotahistoriaan. Vuonna 2012 Keskisarjalta ilmestyi Raaka tie Raatteeseen ja vuonna 2013 Viipurin vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä teos.
Raaka tie Raatteeseen tekee vaikutuksen ulkonäöllään. Läpikuultavien kansipapereiden takaa himmeänä näkyy suomalaisen sotamiehen jäätynyt ruumis. Hieno tehokeino!
Keskisarja on parhaimmillaan kirjoittaessaan mikrohistoriaa. Kirjan alanimeke on "Suurtaistelun ihmisten historia", ja näin kirjoittaja rajaa teoksen hyvin paljon yksittäisiin ihmiskohtaloihin. Sotastrategiathan on käsitelty jo moneen otteeseen eri lähteissä. Raaka tie Raatteeseen yrittää olla myös historia "tienpätkästä", josta muodostui Suomen sotahistorian yksi maineikkain taistelutanner.
Raatteen tien historia alkaa kuitenkin vuonna 1915. Tai, niin kuin Keskisarja korostaa, Suomussalmen kohdilta on vuosisatoja tultu Ruotsi-Suomen puolelle milloin milläkin tarkoituksella. Jonkinlainen kinttupolku silloinkin on johdattanut viholliset Kainuun korpeen, joskus ryöstöretkille, joskus tarkoituksenaan päästä Ouluun asti ja katkaisemaan Suomi kapeimmalta kohdaltaan. Mutta varsinaista tietä alettiin rakentamaan nälkävuonna 1915. Tien tarkoitus oli niinkin jalo, että ihmiset saisivat suola- ja jauhokauppansa luistamaaan Vienan Karjalan kanssa, ja näin osittain tulisi helpotusta mahdollisiin nälkävuosiin.
Tie ei ollut vielä valmiskaan kun se sai ensimmäisen sotakasteensa. Vuonna 1918 Raatteen tien kautta käytiin Mannerheimin käskystä karkottamassa Vienassa "Leninin huligaaneja". Kyseinen "laupeudentyö" ei ollut niinkään mieleen vienalaisille vaan he paheksuivat suomalaisia "ruotsheina" ja saksalaisten käskypoikina. Venäjällähän oli jo vuonna 1918 käyty ensimmäistä maailmansotaa pidempään ja Vienassakaan ei iloisena katsottu kun uusia uhkia omia poikia kohtaan saapui. Muutenkin tie toi vuoden 1918 (ja sitä ennen jo) aikana kaikennäköistä ja -kokoista kaveria Suomesta karkuun paremman elämän toivossa. Varsinkin vuonna 1918 ihmisiä pyrki paljon sisällissotaa pakoon.
Kunnolla suomalaiset polttivat näppinsä samoissa maisemissa Kiimasjärvellä, kun sisällissotamme jälkimainingeissa Vienaa käytiin jälleen vapauttamassa 1922 heimosotien merkeissä. Keskisarja nostaa mielenkiintoisesti esille heimosotien loppunäytöksen, jossa suomalaiset kokivat tappion taistelussa neuvostojoukkueen taisteluhiihtäjiä vastaan. Ko. joukkoa veti 23-vuotias luokkasodan ja Venäjän sisällissodan veteraani Toivo Antikainen. Hänen johdollaan suomalaiset lopulta lyötiin, mm. vanki Antti Marjoniemi poltettiin elävältä, suomalaisten taistelumoraali lamaantui, ja heimosodat oli sodittu.
1920- ja 1930-luvulla Suomussalmella tehtiin hyvin paljon punaista agitaatiotyötä. Etsivä keskuspoliisi (mm. Urho Kekkonen) kävi silloin tällöin katsomassa ja kovistelemassa mm. Antti Juntusta, joka lietsoi Punaisen Ratsastajan tuloa ja lahtarivaltion tuhoa. Suomussalmen korpiin muodostui ajan mittaan vahva punainen kannatus. Mielenkiintoista onkin, että Suomi tuntuu täysin tulleen yllätetyksi myös Suomussalmella marraskuun lopulla 1939. Olisi voinut kuvitella, että paikan strateginen sijainti ja otollinen paikallisväestö olisivat saaneet suomalaiset varautumaan paremmin, kun sota alkoi näyttämään todelliselta.
Joka tapauksessa Raatteen tien sotaisa historia sai siis jatkoa marraskuun viimeisenä päivänä 1939, jolloin neuvostoliittolaisdivisioona aloitti hyökkäyksen kohti Suomussalmea. Hyökkäys tuli kahdelta taholta, Raatteen tietä ja Suomussalmen Juntusrantaa pitkin. Juuri Juntusranta oli otollinen paikka tehdä hyökkäys, sillä siellä ihmiset olivat neuvostoliittolaisille myötämielisempiä. Tätä seikkaa tukee sekin, että Juntusrannassa jo heti joulukuun alussa perustettiin punainen hallinto, ja alettiin muutenkin elää kuin osana Neuvostoliittoa järjestäen tansseja yms. normaalia yhteiselämää valloittajien kanssa.
Hyvin pian Suomussalmi oli vallattu. Neuvostojoukoilla oli käytössä jopa ns. eläviä kompasseja eli suomussalmelaisia, jotka auttoivat joukkoja paikallistuntemuksessa. Suomussalmen rajoille muodostui kuitenkin sinnikästä suomalaispuolustusta ja neuvostojoukkojen "läpimarssi" Kajaaniin ja Ouluun tyrehtyi. Pitkän aikaa käytiin sinnikästä taistelua, jopa pistinetäisyydellä. Suomalaiset alkoivat saada apujoukkoja ja pikku hiljaa taisteluasemat jäivät paikoilleen. Keskisarja tuo esiin esim. etelämpänä Haukiperällä käytyjen taistelujen yksittäisiä sankareita, jotka rohkeilla yhden miehen sissihyökkäyksillä kylvivät epävarmuutta neuvostojoukkoon. Samaan aikaan pohjoisempana neuvostojoukkojen matka kohti Oulua oli myös tukittu.
Suomussalmella alkoi eräänlainen asemasotavaihe, jonka aikana suomalaiset pyrkivät sissihyökkäyksillä tekemään mahdollisimman paljon vahinkoa erityisesti vihollisen joukkojen huoltoyhteyksiin. Hermopainekin alkoi näkyä ja jotkut "tärähtivät", ja saivat yleensä nopean lähdön. Jotkut yrittivät hiihtää karkuun länteen. Asemasotavaiheessa oli myös muutamia suomussalmelaisia, jotka yrittivät salaa hakea omaisuuttaan neuvostojoukkojen miehittämältä alueelta. Nämä matkat päättyivät yleensä huonosti, joku saattoi tosin pelastua värväydyttyään "agentiksi" tms. puna-armeijan kätyriksi. Yleisesti ottaen kuitenkin ne ihmiset, jotka olivat miehitetylle Suomussalmelle jääneet, saivat taloissaan elää.
Suomalaisten viivytystaistelut ja sissi-iskut onnistuivat siinä määrin että puna-armeijan 163. divisioona päätti aloittaa vetäytymisen Suomussalmelta. Pääjoukko onnistui Kiantajärven kautta pakenemaan, mutta suomalaisten onnistui motittaa pääosin ukrainalaisista koostunut 44. divisioona, joka oli alunperin ollut tulossa 163. divisioonan apuun. Pakkasten ja huonon tien takia joukko oli kuitenkin Raatteen tiellä jumissa. He eivät lopulta päässeet eteen eivätkä taakse päin. Suomalaisilla oli lopulta helpohko työ tuhota 44. divisioona ja saavuttaa näin yksi suurimmista sotavoitoistaan suomalaisessa sotahistoriassa.
Raatteen tien taistelun päälinjat tulevat kirjassa selväksi, mutta mielenkiintoisempaa on jälleen Keskisarjan hieno ihmisten tasolle menevä historiankirjoitus. Kovissa pakkasissa Suomussalmella ja Raatteella suomalaisia kuoli taisteluissa vajaa tuhat. Jokainen vainaja pyrittiin saamaan kotimaan multiin ja sen eteen nähtiin välillä uhkarohkeitakin tekoja. Ruumiiden suhteen taustalla teki lääkintöhenkilökunta ja lotat uskomattomia töitä. Selustassa liikkui kuorma-autoja kyydissään "toistensa syliin jäätyneitä ruumiita". Suomalaiset ruumiit vietiin kaikki Hyrynsalmelle, jossa pidettiin yhtä riihtä lämpimänä. Tässä riihessä lotat Elsa Heikkinen ja Saara Pikkarainen kahdestaan sulattivat ja käsittelivät suomalaisten ruumiit. Sulatuksen jälkeen ruumiit verhottiin lakanoihin, laitettiin puuarkkuihin ja vietiin Hyrynsalmen kirkkoon odottamaan kuljetusta kotikuntaa kohti. Arkkujen päästyä perille kotiväkeä yleensä ohjeistettiin vielä olemaan avaamatta arkkua. Moni vainaja ei kokonaisena kotimultiin palannut.
Raatteen tien ukrainalaisia otettiin vangiksi noin tuhat. Luku on hyvin pieni. Paljon divisioonasta kuoli tietysti motitustaistelussa itsessään. Taistelujen laannuttua oli havaittavissa vielä "jänisjahtia", joiden lopputulokset olivat hyvin ennalta arvattavat. Osa ukrainalaisista päätti itse päivänsä. Sotilaspäiväkirjoissa on myös kerrottu:
" Totuuden nimessä täytyy myöntää, että meidän pataljoonamme on karttanut vankien ottamista." "Kuultiin juuri, että puhjennut nahka on mitoiltaan ainutlaatuinen."
Karmeuksia siis tapahtui ja ylilyöntejä. Näitä ei tietysti taistelun tauottua esitelty lukuisille toimittajille, jotka saapuivat Hjalmar Siilasvuon "esittelykierrokselle". Sotasaalis oli suuri: autoja, tykkejä, panssarivaunuja, toistatuhatta elävää hevosta, traktoreita, ruokaa, kirjoja elokuvaprojektoreita ym.ym.
Kirjan lopussa pohditaan Suomussalmen ja Raatteen tien taistelujen merkitystä. Keskisarjan mukaan Raatteen tien taistelu ei kaikessa taktisessa neroudessaan ollut valaiseva tuleville taisteluille. Taistelujen arkkitehti Hjalmar Siilasvuo ei kyennyt olemaan jatkossa enää niin taktisesti luova, mitä Suomussalmen taistelut näyttivät. Toisaalta hän oli verenpainetaudista ja sydänvaivoista kärsivä mies. Jatkosota toi hänen rintamillaan enemmän sankarivainajia kuin sankarillisia voittoja. Talvisodassa Suomussalmen taisteluissa kuoli paljon kolarilaisia, suomussalmelaisia ja paltamolaisia. Vuoden 1941 jatkosotaan ei ollutkaan näiltä paikkakunnilta kovin innostuneita lähtijöitä. Aika yleistä haluttomuus oli muuallakin Suomessa, erityisesti niiden keskuudessa, jotka talvisodan olivat käyneet ja mahdollisesti olivat perheellisiä. Jollakin lailla Raatteen tiellä on kuitenkin sankarillinen kaiku. Keskisarjan mukaan kenraali K.M. Walleniuksen sotahistorian nimi kuvaa ehkä parhaiten sitä, mitä Suomussalmen taistelut ja Raatteen tien voitokas motitus suomalaisille merkitsevät:
"Rakas luminen helvetti!"
Raaka tie Raatteeseen tekee vaikutuksen ulkonäöllään. Läpikuultavien kansipapereiden takaa himmeänä näkyy suomalaisen sotamiehen jäätynyt ruumis. Hieno tehokeino!
Keskisarja on parhaimmillaan kirjoittaessaan mikrohistoriaa. Kirjan alanimeke on "Suurtaistelun ihmisten historia", ja näin kirjoittaja rajaa teoksen hyvin paljon yksittäisiin ihmiskohtaloihin. Sotastrategiathan on käsitelty jo moneen otteeseen eri lähteissä. Raaka tie Raatteeseen yrittää olla myös historia "tienpätkästä", josta muodostui Suomen sotahistorian yksi maineikkain taistelutanner.
Raatteen tien historia alkaa kuitenkin vuonna 1915. Tai, niin kuin Keskisarja korostaa, Suomussalmen kohdilta on vuosisatoja tultu Ruotsi-Suomen puolelle milloin milläkin tarkoituksella. Jonkinlainen kinttupolku silloinkin on johdattanut viholliset Kainuun korpeen, joskus ryöstöretkille, joskus tarkoituksenaan päästä Ouluun asti ja katkaisemaan Suomi kapeimmalta kohdaltaan. Mutta varsinaista tietä alettiin rakentamaan nälkävuonna 1915. Tien tarkoitus oli niinkin jalo, että ihmiset saisivat suola- ja jauhokauppansa luistamaaan Vienan Karjalan kanssa, ja näin osittain tulisi helpotusta mahdollisiin nälkävuosiin.
Tie ei ollut vielä valmiskaan kun se sai ensimmäisen sotakasteensa. Vuonna 1918 Raatteen tien kautta käytiin Mannerheimin käskystä karkottamassa Vienassa "Leninin huligaaneja". Kyseinen "laupeudentyö" ei ollut niinkään mieleen vienalaisille vaan he paheksuivat suomalaisia "ruotsheina" ja saksalaisten käskypoikina. Venäjällähän oli jo vuonna 1918 käyty ensimmäistä maailmansotaa pidempään ja Vienassakaan ei iloisena katsottu kun uusia uhkia omia poikia kohtaan saapui. Muutenkin tie toi vuoden 1918 (ja sitä ennen jo) aikana kaikennäköistä ja -kokoista kaveria Suomesta karkuun paremman elämän toivossa. Varsinkin vuonna 1918 ihmisiä pyrki paljon sisällissotaa pakoon.
Kunnolla suomalaiset polttivat näppinsä samoissa maisemissa Kiimasjärvellä, kun sisällissotamme jälkimainingeissa Vienaa käytiin jälleen vapauttamassa 1922 heimosotien merkeissä. Keskisarja nostaa mielenkiintoisesti esille heimosotien loppunäytöksen, jossa suomalaiset kokivat tappion taistelussa neuvostojoukkueen taisteluhiihtäjiä vastaan. Ko. joukkoa veti 23-vuotias luokkasodan ja Venäjän sisällissodan veteraani Toivo Antikainen. Hänen johdollaan suomalaiset lopulta lyötiin, mm. vanki Antti Marjoniemi poltettiin elävältä, suomalaisten taistelumoraali lamaantui, ja heimosodat oli sodittu.
1920- ja 1930-luvulla Suomussalmella tehtiin hyvin paljon punaista agitaatiotyötä. Etsivä keskuspoliisi (mm. Urho Kekkonen) kävi silloin tällöin katsomassa ja kovistelemassa mm. Antti Juntusta, joka lietsoi Punaisen Ratsastajan tuloa ja lahtarivaltion tuhoa. Suomussalmen korpiin muodostui ajan mittaan vahva punainen kannatus. Mielenkiintoista onkin, että Suomi tuntuu täysin tulleen yllätetyksi myös Suomussalmella marraskuun lopulla 1939. Olisi voinut kuvitella, että paikan strateginen sijainti ja otollinen paikallisväestö olisivat saaneet suomalaiset varautumaan paremmin, kun sota alkoi näyttämään todelliselta.
Joka tapauksessa Raatteen tien sotaisa historia sai siis jatkoa marraskuun viimeisenä päivänä 1939, jolloin neuvostoliittolaisdivisioona aloitti hyökkäyksen kohti Suomussalmea. Hyökkäys tuli kahdelta taholta, Raatteen tietä ja Suomussalmen Juntusrantaa pitkin. Juuri Juntusranta oli otollinen paikka tehdä hyökkäys, sillä siellä ihmiset olivat neuvostoliittolaisille myötämielisempiä. Tätä seikkaa tukee sekin, että Juntusrannassa jo heti joulukuun alussa perustettiin punainen hallinto, ja alettiin muutenkin elää kuin osana Neuvostoliittoa järjestäen tansseja yms. normaalia yhteiselämää valloittajien kanssa.
Hyvin pian Suomussalmi oli vallattu. Neuvostojoukoilla oli käytössä jopa ns. eläviä kompasseja eli suomussalmelaisia, jotka auttoivat joukkoja paikallistuntemuksessa. Suomussalmen rajoille muodostui kuitenkin sinnikästä suomalaispuolustusta ja neuvostojoukkojen "läpimarssi" Kajaaniin ja Ouluun tyrehtyi. Pitkän aikaa käytiin sinnikästä taistelua, jopa pistinetäisyydellä. Suomalaiset alkoivat saada apujoukkoja ja pikku hiljaa taisteluasemat jäivät paikoilleen. Keskisarja tuo esiin esim. etelämpänä Haukiperällä käytyjen taistelujen yksittäisiä sankareita, jotka rohkeilla yhden miehen sissihyökkäyksillä kylvivät epävarmuutta neuvostojoukkoon. Samaan aikaan pohjoisempana neuvostojoukkojen matka kohti Oulua oli myös tukittu.
Suomussalmella alkoi eräänlainen asemasotavaihe, jonka aikana suomalaiset pyrkivät sissihyökkäyksillä tekemään mahdollisimman paljon vahinkoa erityisesti vihollisen joukkojen huoltoyhteyksiin. Hermopainekin alkoi näkyä ja jotkut "tärähtivät", ja saivat yleensä nopean lähdön. Jotkut yrittivät hiihtää karkuun länteen. Asemasotavaiheessa oli myös muutamia suomussalmelaisia, jotka yrittivät salaa hakea omaisuuttaan neuvostojoukkojen miehittämältä alueelta. Nämä matkat päättyivät yleensä huonosti, joku saattoi tosin pelastua värväydyttyään "agentiksi" tms. puna-armeijan kätyriksi. Yleisesti ottaen kuitenkin ne ihmiset, jotka olivat miehitetylle Suomussalmelle jääneet, saivat taloissaan elää.
Suomalaisten viivytystaistelut ja sissi-iskut onnistuivat siinä määrin että puna-armeijan 163. divisioona päätti aloittaa vetäytymisen Suomussalmelta. Pääjoukko onnistui Kiantajärven kautta pakenemaan, mutta suomalaisten onnistui motittaa pääosin ukrainalaisista koostunut 44. divisioona, joka oli alunperin ollut tulossa 163. divisioonan apuun. Pakkasten ja huonon tien takia joukko oli kuitenkin Raatteen tiellä jumissa. He eivät lopulta päässeet eteen eivätkä taakse päin. Suomalaisilla oli lopulta helpohko työ tuhota 44. divisioona ja saavuttaa näin yksi suurimmista sotavoitoistaan suomalaisessa sotahistoriassa.
Raatteen tien taistelun päälinjat tulevat kirjassa selväksi, mutta mielenkiintoisempaa on jälleen Keskisarjan hieno ihmisten tasolle menevä historiankirjoitus. Kovissa pakkasissa Suomussalmella ja Raatteella suomalaisia kuoli taisteluissa vajaa tuhat. Jokainen vainaja pyrittiin saamaan kotimaan multiin ja sen eteen nähtiin välillä uhkarohkeitakin tekoja. Ruumiiden suhteen taustalla teki lääkintöhenkilökunta ja lotat uskomattomia töitä. Selustassa liikkui kuorma-autoja kyydissään "toistensa syliin jäätyneitä ruumiita". Suomalaiset ruumiit vietiin kaikki Hyrynsalmelle, jossa pidettiin yhtä riihtä lämpimänä. Tässä riihessä lotat Elsa Heikkinen ja Saara Pikkarainen kahdestaan sulattivat ja käsittelivät suomalaisten ruumiit. Sulatuksen jälkeen ruumiit verhottiin lakanoihin, laitettiin puuarkkuihin ja vietiin Hyrynsalmen kirkkoon odottamaan kuljetusta kotikuntaa kohti. Arkkujen päästyä perille kotiväkeä yleensä ohjeistettiin vielä olemaan avaamatta arkkua. Moni vainaja ei kokonaisena kotimultiin palannut.
Raatteen tien ukrainalaisia otettiin vangiksi noin tuhat. Luku on hyvin pieni. Paljon divisioonasta kuoli tietysti motitustaistelussa itsessään. Taistelujen laannuttua oli havaittavissa vielä "jänisjahtia", joiden lopputulokset olivat hyvin ennalta arvattavat. Osa ukrainalaisista päätti itse päivänsä. Sotilaspäiväkirjoissa on myös kerrottu:
" Totuuden nimessä täytyy myöntää, että meidän pataljoonamme on karttanut vankien ottamista." "Kuultiin juuri, että puhjennut nahka on mitoiltaan ainutlaatuinen."
Karmeuksia siis tapahtui ja ylilyöntejä. Näitä ei tietysti taistelun tauottua esitelty lukuisille toimittajille, jotka saapuivat Hjalmar Siilasvuon "esittelykierrokselle". Sotasaalis oli suuri: autoja, tykkejä, panssarivaunuja, toistatuhatta elävää hevosta, traktoreita, ruokaa, kirjoja elokuvaprojektoreita ym.ym.
Kirjan lopussa pohditaan Suomussalmen ja Raatteen tien taistelujen merkitystä. Keskisarjan mukaan Raatteen tien taistelu ei kaikessa taktisessa neroudessaan ollut valaiseva tuleville taisteluille. Taistelujen arkkitehti Hjalmar Siilasvuo ei kyennyt olemaan jatkossa enää niin taktisesti luova, mitä Suomussalmen taistelut näyttivät. Toisaalta hän oli verenpainetaudista ja sydänvaivoista kärsivä mies. Jatkosota toi hänen rintamillaan enemmän sankarivainajia kuin sankarillisia voittoja. Talvisodassa Suomussalmen taisteluissa kuoli paljon kolarilaisia, suomussalmelaisia ja paltamolaisia. Vuoden 1941 jatkosotaan ei ollutkaan näiltä paikkakunnilta kovin innostuneita lähtijöitä. Aika yleistä haluttomuus oli muuallakin Suomessa, erityisesti niiden keskuudessa, jotka talvisodan olivat käyneet ja mahdollisesti olivat perheellisiä. Jollakin lailla Raatteen tiellä on kuitenkin sankarillinen kaiku. Keskisarjan mukaan kenraali K.M. Walleniuksen sotahistorian nimi kuvaa ehkä parhaiten sitä, mitä Suomussalmen taistelut ja Raatteen tien voitokas motitus suomalaisille merkitsevät:
"Rakas luminen helvetti!"
Kommentit