Thomas Bernhardin toinen omaelämäkerrallinen kirja "Kellari" päättyy, kun kirjailija löytää uudelleen musiikin, laulamisen ja sen ohella viihtyy erinomaisesti työpaikassaan kauppa-apulaisena. Jatko-osa "Hengitys" heittää Bernhardin taas monta astetta toiseen suuntaan. Kirjan alussa Thomasin syvästi rakastama isoisä joutuu sairaalaan määräämättömäksi ajaksi tutkimuksiin. Kaikkein läheisin suhde Bernhardilla on juuri isoisäänsä, ja tämän poistuminen masentaa nuorta laulajanalkua. Pian isoisän lähdön jälkeen käy kuitenkin niin, että työssään pahasti vilustunut Thomas joutuu perässä samaan sairaalaan.
Bernhard on tehnyt flunssaisena jo pitkään töitä ja sairastuu märkivään keuhkopussintulehdukseen. Hän joutuu sairaalaan ja alkaa tasitelunsa kuolemaa vastaan. Joka päivä hänen keuhkoistaan punkteerataan limaa ja taistelu hengissäpysymisestä kestää useamman viikon. Thomas panee merkille, että hänen limansa tyhjennetään aina samanlaisiin kurkkupurkkeihin, joita hän on tottunut myymään. Sairaalan raadollinen elämä käy muutenkin tutuksi. Punkteerauksien välillä Bernhard on joko majoitettuna sairaalan kylpytiloihin tai ns. kuolemanhuoneeseen. Näistä jälkimmäinen merkitsee Bernhardille elämän jatkumista. Kylpyhuoneeseen joutuminen on merkki lääkärien luovuttamisesta. Kaikki potilaat poistuvat kylpyhuoneesta ruumishuoneelle. Bernhard kuitenkin saa taisteltua itsensä takaisin kuolemanhuoneeseen.
Osaston kuolemanhuonekaan ei ole parantuvien potilaiden paikka. Potilaiden vaihtuvuus on suuri, ja Bernhard joutuu päivittäin näkemään kuolemaa. Lääkärien taholta hämmästellään nuoren miehen voimia pysyä hengissä. Pikku hiljaa Bernhardin tila alkaa kuitenkin kohoamaan eikä punkteerauksille ole enää tarvetta. Samassa sairaalassa majaileva isoisä käy päivittäin tapaamassa tyttärenpoikaansa ja valaa tähän toivoa tulevaisuudesta. Syy isoisän sairaalassa oloon ei Bernhardille koskaan selviä. Eräänä päivänä hän vain huomaa, ettei isoisä tulekaan tervehtimään. Isoäidin ja äidin vierailulla selviää, että isoisä on kuollut.
Isoisän kuolema on tuntunut olleen perheessä hyvin tiedossa eikä Thomasia ole haluttu järkyttää enemmillä yksityiskohdilla. Nyt kun Thomas alkaa osoittamaan paranemisen merkkejä ollaan häntä myös kaavailemassa toiseen sairaalaan pois "kuolevien" parista. Paikka löytyykin hieman kauempaa erityisestä keuhkoparantolaksi muutetusta vanhasta hotellista. Tai parantolaksi Bernhard paikkaa ainakin luulee. Vuoristossa sijaitseva rakennus tarjoaa loistavat täydellisen parantumisen puitteet, mutta jokin tuntuu olevan kuitenkin pielessä. Juuri ennen kotiuttamista Bernhardille selviää, että hän on itse asiassa ollut majoittuneena samaan rakennukseen keuhkotuberkuloosia sairastavien potilaiden kanssa.Tämän oivalluksen päälle selviää viimeisessä röntgentutkimuksessa, että Bernhard on itsekin saanut tartunnan.
Näihin aikoihin Bernhard alkaa aktiivisesti myös kirjoittaa. Kuolemasta tulee yksi hänen kirjojensa yleisin teema. Salzburgin pommitukset ja omat kokemukset sairaalassa antavat hyvän perustan. Samaan aikaan oman keuhkotuberkuloosidiagnoosinsa yhteydessä saa Bernhard myös kuulla äitinsä sairastavan parantumatonta syöpää. Kuolema tuntuu yhtäkkiä suorastaan vainoavan Bernhardin lähipiiriä. Ja oma taistelukin on jatkumassa hyvinkin pian toisessa keuhkoparantolassa.
Kuoleman teeman ohella bernhardilaisuuteen kuuluu hyvin vahva, osittain jopa provosoiva "siltojen poltto" milloin minkäkin instanssin, kaupungin, taiteen, kulttuurin tai ihmisten suuntaan. Jo omaelämäkerrallisen sarjansa alussa Bernhard antaa tulla täyslaidallisen Salzburgia, salzburgilaisuutta, itävaltalaisia, itävaltalaista kulttuuria ja tekotaiteellisuutta kohtaan. Vankat mielipiteensä kulttuurin ja taiteen rappiosta Bernhard sai vasta myöhemmin ajauduttuaan syvemmälle kulttuuripiireihin. Sen sijaan suoranainen viha itävaltalaisuutta kohtaan on jotenkin luettavissa katkeruutena elämäkerran rivien välistä. Lahjakas poika lannistettiin ensin koulussa henkisellä ja fyysisellä väkivallalla. Työpaikka kaupassa näytti Bernhardille miten itävaltalainen yhteiskunta halusi unohtaa ihmiset, jotka olivat sodan uhreja tai muuten jääneet elämässään ahdinkoon. Oma sairastuminen toi henkilökohtaisen perspektiivin ajatuksille siitä, että 1940-luvun lopun Itävalta oli ilmeisen passivoitunut ja välinpitämätön sairaanhoidonkin suhteen. Bernhardia syvästi järkytti maansa halu tulla sodan jälkeen pinnalle painottaen vanhaa ja rikasta kultturiaan kun samalla tavalliset ihmiset jätettiin heitteille. Eipä siis olekaan ihme, että Bernhard ei aina kotimaassaan ole ollut niin arvostettu kuin Itävallan rajojen ulkopuolella.
Bernhard on tehnyt flunssaisena jo pitkään töitä ja sairastuu märkivään keuhkopussintulehdukseen. Hän joutuu sairaalaan ja alkaa tasitelunsa kuolemaa vastaan. Joka päivä hänen keuhkoistaan punkteerataan limaa ja taistelu hengissäpysymisestä kestää useamman viikon. Thomas panee merkille, että hänen limansa tyhjennetään aina samanlaisiin kurkkupurkkeihin, joita hän on tottunut myymään. Sairaalan raadollinen elämä käy muutenkin tutuksi. Punkteerauksien välillä Bernhard on joko majoitettuna sairaalan kylpytiloihin tai ns. kuolemanhuoneeseen. Näistä jälkimmäinen merkitsee Bernhardille elämän jatkumista. Kylpyhuoneeseen joutuminen on merkki lääkärien luovuttamisesta. Kaikki potilaat poistuvat kylpyhuoneesta ruumishuoneelle. Bernhard kuitenkin saa taisteltua itsensä takaisin kuolemanhuoneeseen.
Osaston kuolemanhuonekaan ei ole parantuvien potilaiden paikka. Potilaiden vaihtuvuus on suuri, ja Bernhard joutuu päivittäin näkemään kuolemaa. Lääkärien taholta hämmästellään nuoren miehen voimia pysyä hengissä. Pikku hiljaa Bernhardin tila alkaa kuitenkin kohoamaan eikä punkteerauksille ole enää tarvetta. Samassa sairaalassa majaileva isoisä käy päivittäin tapaamassa tyttärenpoikaansa ja valaa tähän toivoa tulevaisuudesta. Syy isoisän sairaalassa oloon ei Bernhardille koskaan selviä. Eräänä päivänä hän vain huomaa, ettei isoisä tulekaan tervehtimään. Isoäidin ja äidin vierailulla selviää, että isoisä on kuollut.
Isoisän kuolema on tuntunut olleen perheessä hyvin tiedossa eikä Thomasia ole haluttu järkyttää enemmillä yksityiskohdilla. Nyt kun Thomas alkaa osoittamaan paranemisen merkkejä ollaan häntä myös kaavailemassa toiseen sairaalaan pois "kuolevien" parista. Paikka löytyykin hieman kauempaa erityisestä keuhkoparantolaksi muutetusta vanhasta hotellista. Tai parantolaksi Bernhard paikkaa ainakin luulee. Vuoristossa sijaitseva rakennus tarjoaa loistavat täydellisen parantumisen puitteet, mutta jokin tuntuu olevan kuitenkin pielessä. Juuri ennen kotiuttamista Bernhardille selviää, että hän on itse asiassa ollut majoittuneena samaan rakennukseen keuhkotuberkuloosia sairastavien potilaiden kanssa.Tämän oivalluksen päälle selviää viimeisessä röntgentutkimuksessa, että Bernhard on itsekin saanut tartunnan.
Näihin aikoihin Bernhard alkaa aktiivisesti myös kirjoittaa. Kuolemasta tulee yksi hänen kirjojensa yleisin teema. Salzburgin pommitukset ja omat kokemukset sairaalassa antavat hyvän perustan. Samaan aikaan oman keuhkotuberkuloosidiagnoosinsa yhteydessä saa Bernhard myös kuulla äitinsä sairastavan parantumatonta syöpää. Kuolema tuntuu yhtäkkiä suorastaan vainoavan Bernhardin lähipiiriä. Ja oma taistelukin on jatkumassa hyvinkin pian toisessa keuhkoparantolassa.
Kuoleman teeman ohella bernhardilaisuuteen kuuluu hyvin vahva, osittain jopa provosoiva "siltojen poltto" milloin minkäkin instanssin, kaupungin, taiteen, kulttuurin tai ihmisten suuntaan. Jo omaelämäkerrallisen sarjansa alussa Bernhard antaa tulla täyslaidallisen Salzburgia, salzburgilaisuutta, itävaltalaisia, itävaltalaista kulttuuria ja tekotaiteellisuutta kohtaan. Vankat mielipiteensä kulttuurin ja taiteen rappiosta Bernhard sai vasta myöhemmin ajauduttuaan syvemmälle kulttuuripiireihin. Sen sijaan suoranainen viha itävaltalaisuutta kohtaan on jotenkin luettavissa katkeruutena elämäkerran rivien välistä. Lahjakas poika lannistettiin ensin koulussa henkisellä ja fyysisellä väkivallalla. Työpaikka kaupassa näytti Bernhardille miten itävaltalainen yhteiskunta halusi unohtaa ihmiset, jotka olivat sodan uhreja tai muuten jääneet elämässään ahdinkoon. Oma sairastuminen toi henkilökohtaisen perspektiivin ajatuksille siitä, että 1940-luvun lopun Itävalta oli ilmeisen passivoitunut ja välinpitämätön sairaanhoidonkin suhteen. Bernhardia syvästi järkytti maansa halu tulla sodan jälkeen pinnalle painottaen vanhaa ja rikasta kultturiaan kun samalla tavalliset ihmiset jätettiin heitteille. Eipä siis olekaan ihme, että Bernhard ei aina kotimaassaan ole ollut niin arvostettu kuin Itävallan rajojen ulkopuolella.
Kommentit