Thomas Bernhardin nimi tuli minulle tutuksi ensimmäisen kerran vuonna 2010, kun Tarja Roinila sai kirjallisuuden valtionpalkinnon kahdesta Bernhard-suomennoksestaan kustantaja Teoksen Baabel-sarjaan. Sittemmin itävaltalaista Bernhardia on suomennettu Roinilan ja lähinnä Olli Sarrivaaran toimesta jo kahdeksan kirjaa lisää. Modernin kirjallisuuden yhdeksi mestariksi tituleerattu Bernhard on omalaatuisella tyylillään saanut ilmeisesti aikaisemmin suomentajat kiertämään kirjansa kaukaa. Bernhard ei dialogia harrasta ja lause on kuin "Alastalon salista" konsanaan. Sivun mittaiset virkkeet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Eikä kirjailijan ajatuksenjuoksua välttämättä kovin helppo ole seurata.
Syy on Bernhardin tuotannossa ehkä hienoinen poikkeus (ainakin huomattavasti helpommin luettavissa sekä tulkittavissa), koska kirja kuuluu Bernhardin omaelämäkerralliseen sarjaan. Syy on viiden kirjan sarjassa ensimmäinen ja se kuvaa kirjailijan elämää 13-15 -vuotiaana opiskelijana Salzburgissa. Ajallisesti liikutaan vuosissa 1944-1946, ja kirjan eräänä punaisena lankana on liittoutuneiden (erityisesti Yhdysvaltojen) pommitukset Salzburgissa ja sen ympäristössä. Sodan lisäksi Bernhardin nuoruutta leimaavat enemmän ja vielä enemmän sadistiset opettajat ja sisäoppilaitoksen henkilökunta.
Kirjan alku näyttää heti peribernhardilaisen tyylin monen sivun "vuodatuksella". Kohteena on Salzburgin kaupunki. Bernhard käyttää monta sivua haukkuessaan lyttyyn kaupungin arkkitehtuurin (nykyisen ja entisen), ilmaston ja historian. Sen jälkeen osansa saa kaupungin "kulttuurielämä" ja lopulta myös salzburgilaiset ihmiset. Kirjailija ei säästele sanojaan haukkuessaan tekotaiteellisia, omahyväisiä, lahjattomia ja henkisesti vajavaisia salzburgilaisia. Bernhardille täysi lyttääminen on usein tarkoituksellinen tehokeino, mutta Syyssä syy moiseen inhoon selviää kyllä.
Bernhardin nuoruus ei ole kovinkaan ruusuista. Hänen isovanhempansa ovat kasvattaneet hänet, ja ainoa Thomasin syvästi kunnioittama henkilö on hänen isoisänsä. Isoisä huomaakin pojan musikaalisen ja taiteellisen lahjakkuuden ja lähettää hänet sisäoppilaitokseen Salzburgiin. Tästä hetkestä alkaa Bernhardin helvetti. Oppilaitoksen johtaja Grünkranz on sadistinen kansallissosialisti, joka upseerin asussa valvoo oppilaitaan, pahoinpitelee heitä mielivaltaisesti ja tekee elämän muutenkin mahdottomaksi. Nuori Thomas harrastaa viulunsoittoa, ja hänen ainoaksi lohdukseen tulee soittaminen kenkäkomerossa (johon Grünkranz on hänet määrännyt soittoa opettelemaan). Toinen, vielä vahvempi pelastuskeino, on Bernhardin ajatus itsemurhasta. Hän lohduttautuu pahimpina hetkinä sillä, että voi maan päältä lähteä pois koska haluaa. Eikä hän olisi siinä mitenkään poikkeava tapaus oppilaitoksen muista oppilaista.
Opiskelujen lomaan alkaa toisen maailmansodan "loppunäytös". Yhdysvaltalaiset lentokoneet pommittavat alituisesti Salzburgia ja enemmän kuin koulussa viettää Thomas aikaa pommisuojissa. Suojat ovat sotavankien nopeasti ja huonosti rakentamia ja tavanomaista on pidempien hälytysten aikana, että ilman loppuessa myös pommisuojista tulee kuolemanloukkuja. Päivä päivältä kaupunki muodostuu enemmän hautausmaaksi raunioiden alla. Bernhard kuvailee sodan loppupuolen Salzburgin ominaishajua palaneen ja mädän lihan hajuksi.
Ruumiit tulevat Bernhardille tutuiksi. Päivittäin hän törmää ruumiskasoihin Salzburgin rautatieasemalla. Vaikuttavasti Bernhard kuvaa Salzburgin ensimmäistä pommitusta, jonka jälkeen hän kaupungin tuhoja tutkiessaan astuu "nuken" käden päälle tajutakseen hyvin pian että kyseessä onkin pienen tyttölapsen käsi. Pommitusten tihentyessä (ja oppilaitoksenkin joutuessa pommitetuksi) hakevat Thomasin isovanhemmat hänet Salzburgista pois lähimaaseudulle, jossa isovanhemmat asuvat. Jonkin aikaa Bernhard yrittää vielä tehdä matkaa junalla Salzburgiin, mutta kun juna ei pommitusten takia enää kaupunkiin pääse, on opinnot viimeistään lopetettava.
Tulevan kirjailijan elämä pommitetussa Salzburgissa ei pahoinpitelevän Grünkranzin, sodan ja hiipivän nälän takia ole ollut ruusuista. Isoäiti on kotoisin ns. Salzburgin paremmista piireistä, mutta lukuisilta sukulaisilta ja tuttavilta ei nuorelle opiskelijalle apua tule. Thomas kasvaakin pian vihaamaan salzburgilaisten omahyväisyyttä ja kansallissosialistista aatemaailmaa.
Sodan päätyttyä Bernhard palaa Salzburgiin jatkamaan opintojaan lyseossa. Natsimielinen opiskelu ja Grünkranz ovat kadonneet mutta tilalle on tullut yhtä sadistinen katoliseen kirkkoon nojaava oppilaitos. Bernhard sanookin kirjassaan, että hänen internaatti- ja lyseoajallaan ei ollut mitään muuta eroa kuin se, että koulun johdon seinällä Hitlerin kuva vaihtui ristiksi. Uskonnon varjolla tehty kuritus ja vääryys saavat Thomasin ajattelemaan, että Salzburgista on sodan jälkeen tullut kansallissosialistis-katolilainen kaupunki, jossa katkeruus sodasta on läsnä ja kirkko jatkaa "luvan kanssa" samasta pisteestä, johon natsit jäivät.
Thomasin elämä on myös tasapainoilua itävaltalaisuuden ja saksalaisuuden välillä. Hänen isovanhempansa ja äitinsä asuinalueet ovat sodan jälkeen osa Saksaa. Rajanylitykset Itävallasta Saksaan ja taas takaisin muodostuvat välillä hengenvaarallisiksi köyhälle opiskelijalle. Kirja loppuu Bernhardin ollessa 15-vuotias. Hänen isovanhempansa ja äitinsä ovat juuri muuttaneet Salzburgiin päätettyään pitää itävallan kansalaisuutensa (ja näin lähtöpassit Saksasta). Nuori oppilas saa tarpeekseen lyseosta ja hakeutuu työvoimatoimistoon ja sitä kautta elintarvikekauppaan töihin.
124-sivuiseen kirjaan mahtuu (myöskin peribernhardilaiseen tyyliin kuuluen) aika paljon toistoa. Tuntuu, että kirjailija on paukuttanut omaelämäkertansa ensimmäisen osan kasaan muutamassa tunnissa sen kummemmin miettimättä, mitä on kirjassaan jo jossakin alkupuolella kertonut. Toisaalta toistot liittyvät kohtiin, joissa Bernhard innostuu lyttäämään salzburgilaisia, kansallissosialisteja tai katolilaisia. Aivan kuin patoutunut viha aina välillä purskahtaisi kunnolla pinnalle. Näistä välittämättä kirja on loistava (joskin mustaakin mustempi) ajankuva nuoren pojan elämästä keskellä sotaa. Bernhard tuo pommitukset niin lähelle kuin mahdollista. Kirkko, natsismi ja Yhdysvallat siinä sivussa saavat oman annoksensa vihaa niskaansa. Kaiken kaikkiaan kirja on Bernhardin kirjaksi harvinaisen selkeä, joten pitänee kai lukaista nuo neljä jäljellä olevaa omaelämäkerrallista kirjaa myös.
Syy on Bernhardin tuotannossa ehkä hienoinen poikkeus (ainakin huomattavasti helpommin luettavissa sekä tulkittavissa), koska kirja kuuluu Bernhardin omaelämäkerralliseen sarjaan. Syy on viiden kirjan sarjassa ensimmäinen ja se kuvaa kirjailijan elämää 13-15 -vuotiaana opiskelijana Salzburgissa. Ajallisesti liikutaan vuosissa 1944-1946, ja kirjan eräänä punaisena lankana on liittoutuneiden (erityisesti Yhdysvaltojen) pommitukset Salzburgissa ja sen ympäristössä. Sodan lisäksi Bernhardin nuoruutta leimaavat enemmän ja vielä enemmän sadistiset opettajat ja sisäoppilaitoksen henkilökunta.
Kirjan alku näyttää heti peribernhardilaisen tyylin monen sivun "vuodatuksella". Kohteena on Salzburgin kaupunki. Bernhard käyttää monta sivua haukkuessaan lyttyyn kaupungin arkkitehtuurin (nykyisen ja entisen), ilmaston ja historian. Sen jälkeen osansa saa kaupungin "kulttuurielämä" ja lopulta myös salzburgilaiset ihmiset. Kirjailija ei säästele sanojaan haukkuessaan tekotaiteellisia, omahyväisiä, lahjattomia ja henkisesti vajavaisia salzburgilaisia. Bernhardille täysi lyttääminen on usein tarkoituksellinen tehokeino, mutta Syyssä syy moiseen inhoon selviää kyllä.
Bernhardin nuoruus ei ole kovinkaan ruusuista. Hänen isovanhempansa ovat kasvattaneet hänet, ja ainoa Thomasin syvästi kunnioittama henkilö on hänen isoisänsä. Isoisä huomaakin pojan musikaalisen ja taiteellisen lahjakkuuden ja lähettää hänet sisäoppilaitokseen Salzburgiin. Tästä hetkestä alkaa Bernhardin helvetti. Oppilaitoksen johtaja Grünkranz on sadistinen kansallissosialisti, joka upseerin asussa valvoo oppilaitaan, pahoinpitelee heitä mielivaltaisesti ja tekee elämän muutenkin mahdottomaksi. Nuori Thomas harrastaa viulunsoittoa, ja hänen ainoaksi lohdukseen tulee soittaminen kenkäkomerossa (johon Grünkranz on hänet määrännyt soittoa opettelemaan). Toinen, vielä vahvempi pelastuskeino, on Bernhardin ajatus itsemurhasta. Hän lohduttautuu pahimpina hetkinä sillä, että voi maan päältä lähteä pois koska haluaa. Eikä hän olisi siinä mitenkään poikkeava tapaus oppilaitoksen muista oppilaista.
Opiskelujen lomaan alkaa toisen maailmansodan "loppunäytös". Yhdysvaltalaiset lentokoneet pommittavat alituisesti Salzburgia ja enemmän kuin koulussa viettää Thomas aikaa pommisuojissa. Suojat ovat sotavankien nopeasti ja huonosti rakentamia ja tavanomaista on pidempien hälytysten aikana, että ilman loppuessa myös pommisuojista tulee kuolemanloukkuja. Päivä päivältä kaupunki muodostuu enemmän hautausmaaksi raunioiden alla. Bernhard kuvailee sodan loppupuolen Salzburgin ominaishajua palaneen ja mädän lihan hajuksi.
Ruumiit tulevat Bernhardille tutuiksi. Päivittäin hän törmää ruumiskasoihin Salzburgin rautatieasemalla. Vaikuttavasti Bernhard kuvaa Salzburgin ensimmäistä pommitusta, jonka jälkeen hän kaupungin tuhoja tutkiessaan astuu "nuken" käden päälle tajutakseen hyvin pian että kyseessä onkin pienen tyttölapsen käsi. Pommitusten tihentyessä (ja oppilaitoksenkin joutuessa pommitetuksi) hakevat Thomasin isovanhemmat hänet Salzburgista pois lähimaaseudulle, jossa isovanhemmat asuvat. Jonkin aikaa Bernhard yrittää vielä tehdä matkaa junalla Salzburgiin, mutta kun juna ei pommitusten takia enää kaupunkiin pääse, on opinnot viimeistään lopetettava.
Tulevan kirjailijan elämä pommitetussa Salzburgissa ei pahoinpitelevän Grünkranzin, sodan ja hiipivän nälän takia ole ollut ruusuista. Isoäiti on kotoisin ns. Salzburgin paremmista piireistä, mutta lukuisilta sukulaisilta ja tuttavilta ei nuorelle opiskelijalle apua tule. Thomas kasvaakin pian vihaamaan salzburgilaisten omahyväisyyttä ja kansallissosialistista aatemaailmaa.
Sodan päätyttyä Bernhard palaa Salzburgiin jatkamaan opintojaan lyseossa. Natsimielinen opiskelu ja Grünkranz ovat kadonneet mutta tilalle on tullut yhtä sadistinen katoliseen kirkkoon nojaava oppilaitos. Bernhard sanookin kirjassaan, että hänen internaatti- ja lyseoajallaan ei ollut mitään muuta eroa kuin se, että koulun johdon seinällä Hitlerin kuva vaihtui ristiksi. Uskonnon varjolla tehty kuritus ja vääryys saavat Thomasin ajattelemaan, että Salzburgista on sodan jälkeen tullut kansallissosialistis-katolilainen kaupunki, jossa katkeruus sodasta on läsnä ja kirkko jatkaa "luvan kanssa" samasta pisteestä, johon natsit jäivät.
Thomasin elämä on myös tasapainoilua itävaltalaisuuden ja saksalaisuuden välillä. Hänen isovanhempansa ja äitinsä asuinalueet ovat sodan jälkeen osa Saksaa. Rajanylitykset Itävallasta Saksaan ja taas takaisin muodostuvat välillä hengenvaarallisiksi köyhälle opiskelijalle. Kirja loppuu Bernhardin ollessa 15-vuotias. Hänen isovanhempansa ja äitinsä ovat juuri muuttaneet Salzburgiin päätettyään pitää itävallan kansalaisuutensa (ja näin lähtöpassit Saksasta). Nuori oppilas saa tarpeekseen lyseosta ja hakeutuu työvoimatoimistoon ja sitä kautta elintarvikekauppaan töihin.
124-sivuiseen kirjaan mahtuu (myöskin peribernhardilaiseen tyyliin kuuluen) aika paljon toistoa. Tuntuu, että kirjailija on paukuttanut omaelämäkertansa ensimmäisen osan kasaan muutamassa tunnissa sen kummemmin miettimättä, mitä on kirjassaan jo jossakin alkupuolella kertonut. Toisaalta toistot liittyvät kohtiin, joissa Bernhard innostuu lyttäämään salzburgilaisia, kansallissosialisteja tai katolilaisia. Aivan kuin patoutunut viha aina välillä purskahtaisi kunnolla pinnalle. Näistä välittämättä kirja on loistava (joskin mustaakin mustempi) ajankuva nuoren pojan elämästä keskellä sotaa. Bernhard tuo pommitukset niin lähelle kuin mahdollista. Kirkko, natsismi ja Yhdysvallat siinä sivussa saavat oman annoksensa vihaa niskaansa. Kaiken kaikkiaan kirja on Bernhardin kirjaksi harvinaisen selkeä, joten pitänee kai lukaista nuo neljä jäljellä olevaa omaelämäkerrallista kirjaa myös.
Kommentit