Antti Heikkisen Pihkatappi kuuluu vuoden 2013 pirteisiin esikoiskirjoihin. Kertomuksen perusjuoni ei sinänsä ole humoristinen, mutta Heikkisen tyyli kirjoittaa on viihdyttävä ja myöskin hyvin luettava ja koukuttava. Pääjuonena Pihkatapissa on päähenkilö Jussin tarve kirjoittaa kirja sukunsa (miesten) menneisyyden luurangoista kaapissa. Samalla Jussi yrittää selvittää itselleen, mikä hän on miehiään.
Heikkistä lukiessa tulee mieleen väkisinkin Kalle Päätalo. Tosin sen mihin Kalle käytti tuhansia sivuja, Heikkinen tarvitsee vain vajaat kolmesataa. Mutta varsinkin kirjan vakavammissa kohdissa on selkeä Päätalon perintö luettavissa. Ja tämä kaikki nimenomaan pelkästään positiivisessa mielessä. Itse asiassa Heikkinen ei suhdettaan mestarismieheen peittele vaan muutamaan otteeseen päähenkilö Jussi äityy jopa kirjassakin lukemaan Iijoen törmän neroa.
Antti Heikkinen on ottanut myös tietoisen riskin kirjoittaessaan suurimman osan dialogista savon murteella. Tämä on tietysti luentavaa kun tapahtumat enimmiltään Savoon sijoittuvat, ja Heikkinen itsekin Nilsiästä kotoisin olevana hallitsee vääntelyn taidon. Mutta pieni kritiikin poikanen murteen käytöstä nousee esiin. Vaikka savolaiset kuinka rääväsuisia olisivatkin (ja erityisesti nyt fiktiiviset Pihkatapin hahmot) niin hieman yliampuvaa ruokottomuuksien ja "lohkaisujen" viljely osittain on. Mutta kokonaisuutena perusmaalaisliittolainen pikkukunnan savolaisväki vaikuttaa Heikkiselle tutulle pelikentälle pelata.
Maalaisliitto nousee Jussin taustoista esiin. Suku ei ole ihan tuntematon puolueen rattaissa, ja maanviljely on elinehto. Kirjassa kuvataan kolmessa polvessa suvun maanviljelijöitä, ja Jussista odotetaan seuraavaa tilan jatkajaa. Sen verran on pojan mieli päässyt "saastumaan" toimittajana ja teatterin alalla, että Taskisen suvun maanviljelyt ovat loppumassa Jussin isään. Jääräpäiset nokkapokat tilan jatkosta voi hyvin verrata aikaisemmin mainitun Kalle Päätalon riitoihin oman isänsä kanssa liittyen Kallen kirjailijahaaveisiin. Eihän poika, joka on syntynyt perilliseksi taloon, jossa on aina tehty ruumiillista työtä, voi edes haaveilla esimerkiksi teatterinäyttelijän urasta (tai kirjailijan).
Jussi saa synninpäästön. Hän ei halua jatkaa tilan isäntänä, ja imaginäärisessä keskustelussa Suomen "ainoa oikea" presidentti kertoo hänelle salaisuuden, joka pudottaa apinan Jussin selästä.
Heikkinen on hyvä sanankäyttäjä ja tervetullut Suomen kirjaillisuuteen. Takaumista potkua hakeva kerronta toimii ja ei kirjaa ihan hymyttäkään voi lukea. Murteen käytöstä pieni kritiikki ja ehkä päähenkilön rooli eräänlaisena sukututkijana tuntuu hieman liian helpolta ratkaisulta. Mutta esikoinen on esikoinen, seuraavaksi sitten se vaikea toinen kirja pois tieltä, ja ehkä sen jälkeen Heikkinenkin on auennut kukkimaan vielä enemmän.
Heikkistä lukiessa tulee mieleen väkisinkin Kalle Päätalo. Tosin sen mihin Kalle käytti tuhansia sivuja, Heikkinen tarvitsee vain vajaat kolmesataa. Mutta varsinkin kirjan vakavammissa kohdissa on selkeä Päätalon perintö luettavissa. Ja tämä kaikki nimenomaan pelkästään positiivisessa mielessä. Itse asiassa Heikkinen ei suhdettaan mestarismieheen peittele vaan muutamaan otteeseen päähenkilö Jussi äityy jopa kirjassakin lukemaan Iijoen törmän neroa.
Antti Heikkinen on ottanut myös tietoisen riskin kirjoittaessaan suurimman osan dialogista savon murteella. Tämä on tietysti luentavaa kun tapahtumat enimmiltään Savoon sijoittuvat, ja Heikkinen itsekin Nilsiästä kotoisin olevana hallitsee vääntelyn taidon. Mutta pieni kritiikin poikanen murteen käytöstä nousee esiin. Vaikka savolaiset kuinka rääväsuisia olisivatkin (ja erityisesti nyt fiktiiviset Pihkatapin hahmot) niin hieman yliampuvaa ruokottomuuksien ja "lohkaisujen" viljely osittain on. Mutta kokonaisuutena perusmaalaisliittolainen pikkukunnan savolaisväki vaikuttaa Heikkiselle tutulle pelikentälle pelata.
Maalaisliitto nousee Jussin taustoista esiin. Suku ei ole ihan tuntematon puolueen rattaissa, ja maanviljely on elinehto. Kirjassa kuvataan kolmessa polvessa suvun maanviljelijöitä, ja Jussista odotetaan seuraavaa tilan jatkajaa. Sen verran on pojan mieli päässyt "saastumaan" toimittajana ja teatterin alalla, että Taskisen suvun maanviljelyt ovat loppumassa Jussin isään. Jääräpäiset nokkapokat tilan jatkosta voi hyvin verrata aikaisemmin mainitun Kalle Päätalon riitoihin oman isänsä kanssa liittyen Kallen kirjailijahaaveisiin. Eihän poika, joka on syntynyt perilliseksi taloon, jossa on aina tehty ruumiillista työtä, voi edes haaveilla esimerkiksi teatterinäyttelijän urasta (tai kirjailijan).
Jussi saa synninpäästön. Hän ei halua jatkaa tilan isäntänä, ja imaginäärisessä keskustelussa Suomen "ainoa oikea" presidentti kertoo hänelle salaisuuden, joka pudottaa apinan Jussin selästä.
Heikkinen on hyvä sanankäyttäjä ja tervetullut Suomen kirjaillisuuteen. Takaumista potkua hakeva kerronta toimii ja ei kirjaa ihan hymyttäkään voi lukea. Murteen käytöstä pieni kritiikki ja ehkä päähenkilön rooli eräänlaisena sukututkijana tuntuu hieman liian helpolta ratkaisulta. Mutta esikoinen on esikoinen, seuraavaksi sitten se vaikea toinen kirja pois tieltä, ja ehkä sen jälkeen Heikkinenkin on auennut kukkimaan vielä enemmän.
Kommentit