Toisessa kirjassaan Linturi hyppää historiassa hieman enemmän taakse päin. Ajankohta, vuosi 1917, on loistava valinta. Suomalaisessa historiassa se on kiehunnan vuosi, joka johti tammikuussa 1918 raakaan ja vieläkin tunteita herättävään sisällissotaan. Venäjällä tapahtui maaliskuussa 1917 vallankumous, joka sysäsi suomalaisenkin työväen liikkeelle. Erityisesti Etelä-Suomeen keskittyi ns. "punaisen liikehdinnän" pääpaino, ja vaikkakin Suomi itsenäistyi vuoden 1917 joulukuussa, oli sisäinen räjähdys odotettavissa.
Linturin kirja keskittyy tapahtumissaan Helsingin pitäjän ja lähinnä Malmin tapahtumiin. Kirja on fiktiota, mutta vankka todellisuuspohjakin kulkee mukana tiettyjen oikeastikin olemassa olleiden ihmisten läsnäololla, ja historiallisten tapahtumien seurannalla.
Tuntuu sille, että Linturi on joutunut kirjaa kirjoittaessa pienoisiin ongelmiin tarinan rajauksen kanssa. Päähenkilöt ovat Malmin Grännaksen kartanon tyttäret Elisabeth ja Ingeborg sekä Malmille paikalliskahakoita ratkaisemaan saapuvan apulaisnimismiehen kolme poikaa Otto, Antero ja Into. Alkuasetelma on lupaava. Eihän nuorten ja lapsien ajatusmaailmasta tai teoista sisällissodan sekä sitä edeltävän vuoden aikana hirveästi ole kirjoitettu, faktaa tai fiktiota. Miksipä ei siis heittäytyä nuoren pojan tai tytön nahkoihin, ja pyrkiä kuvaamaan heidän kasvuansa ja unelmiansa aikana, joka on herkkä koko kansakunnalle. Mutta pelkkä nuorten kuvaaminen jättää hieman onton olon jos lukija tietää, että ympärillä kiehuu sellainen kattila, jonka keitokset eivät ole helposti selitettävissä tai ymmärrettävissä. Siispä Linturi laventaa silloin tällöin kerrontaansa menemällä hieman aikuistenkin maailmaan. Tässä piilee kuitenkin kirjan heikkous eli kartanon omistajan vihamielisyys "punaisia" kohtaan vaatisi syvempää analyysia. Aikuiset jäävät väistämättä ohkaisiksi.
Päähenkilöissä kirjailija onnistuu paremmin. Erityisesti Ingeborgin sisäinen taistelu intohimonsa teatterin, ja oman nuoren isänmaallisuuden kanssa on kirjan parasta antia, ja loppuhuipennuksessaan oivallinen. Nuorempi sisar Elisabeth eli Lettu tasapainoilee omien ajatustensa, apulaisnimismiehen intomielisten poikien maailman ja isänsä impulsiivisuuden välillä. Helpompi on Ingeborgin olla teatteriopissa Helsingissä kuin vyöryvien tapahtumien keskipisteessä Malmilla.
Apulaisnimismiehen innokkaat pojat ovat aina valmiina kärhämään punaisen väen kanssa, ja tragedia leijuu ilmassa. Yhteenottoja alkaa syntymään ja aseet tulevat mukaan aivan kuin harjoitelmana vuodelle 1918. Molemmin puolin tapahtuu ylilyöntejä ja apulaisnimismiehen halu toimia oikeamielisenä tuomarina kumpaankin suuntaan joutuu koetukselle. Eikä tätä auta yhtään se, että omat pojat ovat syvällä kahakoissa mukana.
Kaiken kaikkiaan kirjasta jää jotenkin puolivalmiin teoksen tuntu. Miksei Linturi ole halunnut syventyä myös työväen puolen nuoriin (tai aikuisiin)? Kaikki heistä jäävät nyt eräänlaisiksi "intiaaneiksi lännenelokuvassa". Mustalaisten läsnäolo hämmentää myös. Nuotiolla kitara soi kun ympärillä tyhmemmät valkolaiset virittelevät esinäytöstä lahtausvuodelle 1918. Vanha mustalaispalvelija ammutaan, mutta muut jäävät täysin ulkopuolisiksi. Ehkäpä tarkoitus on korostaa romanien ulkopuolisuutta valtaväestöstä, olivat olosuhteen sitten mitkä tahansa.
Pitkittelystä Linturia ei voi moittia. 200 sivua näinkin tapahtumarikkaasta ajasta on hyvin tiivistetty ja rönsyilemätön. Ehkäpä parisataa lisää olisi antanut hieman syvyyttä lisää. No mutta, vaikea toinen kirja on tehty, seuraavaksi sitten se Finlandia-ehdokas, tai jopa voittaja.
Kommentit