Minna Canth: Hanna

Ei ole liioiteltua sanoa, että Suomessa kirjallisuus oikeastaan alkoi kunnolla vasta Minna Canthin teoksien myötä. Hän oli ensimmäinen suomalainen realismin edustaja (ehkäpä Aleksis Kivelle voisi pientä kunniaa myös suoda). Canthin näytelmät, novellit ja pienoisromaanit erityisesti 1880-luvulla toivat koruttomasti julki sen, mitä oli olla suomalainen 1800-luvun lopulla, ja erityisesti mitä oli olla suomalainen nainen. Syystäkin 19. maaliskuuta on Suomessa liputuspäivä Minna Canthin, ja tasa-arvon kunniaksi.

1880-luvulla suomalainen kirjallisuus eli vielä nuoruuttaan. Aleksis Kiven ohella Lönnrot ja Runeberg olivat olleet suuria nimiä mutta kansallisromantiikan hengessä sinänsä ansiokkaat edellä mainittujen teokset ovat kuitenkin eräänlaista "romantiikkahöttöä". Tarvittiinkin Minna Canth ja hänen "Työmiehen vaimo", ja uusi aikakausi alkoi.

Hanna on Canthin vuonna 1886 kirjoittama pienoisromaani, joka on nuoren naisen kasvutarina. Nimivalinta kirjalle on jo oiva, sillä Runeberg oli aikaisemmin kirjoittanut samannimisen teoksen. Siinä missä Runebergin Hanna on romanttisen idyllinen kuvaus maalaistytön rakkaudesta, on Canthin Hanna heti alusta asti kuin isku vasten Runebergin(kin) kasvoja.

Canthin Hanna alkaa kuvauksella valvovasta tytöstä, joka makuuhuoneen oven raosta tutkailee valvovaa äitiänsä. Molemmat odottavat isää kotiin. Isä tuleekin, humalassa ja valmiina pieksemään äidin. Hanna tulee vanhempiensa väliin ja väkivalta estyy. Realismiako? Taatusti, ja miksei suoraan 2010-luvulta.

Haaveileva, ujo ja hiljainen Hanna kasvaa tytöstä nuoreksi naiseksi kokien ympärillään elämän raadollisuuden. Opettajan ammatista haaveilu tyrmätään isän vanhakantaiseen näkemykseen, ettei tytöstä "vanhaa piikaa" tule! Äiti on valmis lohduttamaan tytärtään aina, mutta alistuu perheessä isän mielivallalle. Hannan pikkuveljestä on kasvamassa kovaa vauhtia kopio isästään. Porvarisperheenä palvelusväki kuuluu jokapäiväiseen elämään. Salamyhkäiset kuiskuttelut eivät ole enää niin salaisia kun palvelusväen Miina saa lähteä tultuaan raskaaksi Hannan isälle. Äitikin kärsii heikkoudesta silloin tällöin. Sen lisäksi, että isä on saattanut palvelusväkeä raskaaksi, on hän tartuttanut äitiin sukupuolitaudin.

Edellä kuvatusta voisi jopa ajatella, että Canth on päättänyt "räjäyttää" romantiikan pois, ja ladata sivuille hieman ylimääräistäkin realiteettia. Mutta ei kirja pelkästään ole perhehelvettiä. Hannan ihastukset ensin lyseolaispoikaan Woldemariin ja myöhemmin pappisopiskelija Salmelaan tuovat valoa elämään. Tosin valo on väliaikaista. Salmelan suhteen ajatusmaailmat menevät heti ristiin Hannan pohtiessa mahdollista elämää muilla taivaan tähdillä. Salmelan tiukkaan raamattulähtöiseen maailmankuvaan eivät tällaiset pohdinnat ole tervetulleita. Silti Hanna haluaa rakastaa, näkee Salmelan vain hyvänä, ja odottaa tulevan miehensä valmistumista papiksi, jotta he voisivat mennä naimisiin. Odotus "palkitaan" tiedolla Salmelan kihlautumisesta Helsingissä oman serkkunsa kanssa. Ei ole Hannalle poispääsyä kotoaan.

Canth ei ole myöskään idyllisten tai onnellisten lopetusten viljelijä. Tosin jonkinlainen voimaantumisen tapahtumaketju Canthin tarinoissa usein on. Työmiehen vaimossa Canth lataa lopussa Homsantuun suulla ehkä sen kuuluisimman lauseensa:”Teidän lakinne ja oikeutenne, hahaha – Niitähän minun pitikin ampua!” 
Homsantuu joutuu vankilaan, lukija jää pohtimaan - vieläkin.

Hannassa päähenkilö kokee takaumia varhaisesta lapsuudestaan, jolloin hänen on tehnyt mieli livetä koskeen ja hukkua. Jumalahan rakastaa erityisesti pieniä lapsia! Jos siis kirjan lopussakin Hannan tilanne kotona on vielä kestämätön, on se sitä ollut aina. Nyt vanhempana Hannalla pyörii mielessä samat ajatukset. Sama koski, ja sama huomaamaton lipsahdus. Ei olisi enää huolta isästä, äidistä, veljestä tai itsestä.

Canthin syntymästä tulee 19. maaliskuuta 2014 kuluneeksi 170 vuotta. Hannan ilmestymisestä on 128 vuotta. Aika kuluu, mutta Canthin ajankohtaisuus ei. 


Kommentit