Rosenlundin perheen tarina on oikeastaan malliesimerkki siitä, miten Suomessa voi tipahtaa rajusti yhteiskunnan pohjalle. Yhtälöön tarvitaan rakastuminen nuorena, nopeasti perheen perustaminen lapsineen, opintojen loppuunviemisen viivästyminen, ja "napakymppinä" yhtäkkinen puolison vakava sairastuminen. Rosenlundin perheessä hänen vaimonsa sairastuu vakavaan masennukseen. Tähän kun yhdistetään vielä olematon tukiverkosto, on perheen arki pian helvettiä.
Valitettavasti täytyy sanoa, että jos "Vaskivuorentie 20" olisi karumpi, olisi se vielä parempi kirja. Nyt perheen isällä on puheenvuoro, ja asiat tulevat raadollisesti kuvatuksi, mutta näkökulma jää hieman ohkaiseksi. Se tulee selväksi että lapsiaan päähenkilö rakastaa. Ja melkein enemmän hän rakastaa kirjoittamista. Nämä kaksi asiaa tulevat toistoina alati melkein kirjan jokaisella sivulla, ja jossakin vaiheessa lukijaa alkaa väsyttämään. Hienoahan se on, että Rosenlundilla on henkireikänsä pysyä elämässä järjissään, ja hän saa jotenkin arjen pyöritettyä, ja rakastaa lapsiaan. Ehkäpä piinallisenkin vahvaksi yltyvä kirjallisuuden korostus on itsesuggestiota nimenomaan omaan henkiseen tasapainoon.
Parhaimmillaan (ja samalla pahimmillaan) kirja on kuvatessaan Rosenlundin suhdetta vaimoonsa. Rivien välistä huokuu rakkauden muuttuminen hoivaamiseksi, tylsistyminen, viha, hetkittäiset ilonaiheet ja välinpitämättömyys. Onhan perhe pidettävä kasassa vastoinkäymisistä huolimatta. Mutta jos vastoinkäymiset ovat niin suuria, että rakkauskaan ei enää riitä? Jos vastoinkäymiset vaan jatkuvat ja yksinkertaisesti murskaavat rakkauden? Näin Vaskivuorentie 20:ssä käy.
Ei Marhias Rosenlund itsekään ole saanut terävimpiä kyniä elämäänsä. Hänen lapsuutensa Tukholman Fittjassa pohdituttaa koko kirjan ajan. Olivatko hänen vanhempansakin masentuneita? Ainakaan he eivät kyenneet poikiaan hirveästi rohkaisemaan tai antamaan kunnon eväitä elämään. Kirjailijan matka Fittjaan on yritys palata juurille, ja yritys palauttaa mieliin lapsuus, ja sen mahdolliset luurangot kaapista ja myös onnen hetket. Lähinnä maahanmuuttajien asuttama Fittja ei kuitenkaan tarjoa Rosenlundille mitään oivalluksia. Niin kuin ei tarjoa hänelle Myyrmäkikään.
Aikaisemmin tuli sanottua, että kirja voisi olla karumpikin. Kyllähän siinä istutaan välillä keittiössä, ja pohditaan itsemurhan vapautusta. Silti suurin fokus on koko ajan Rosenlundin halussa lukea ja kirjoittaa. Hän maalaa itselleen tulevaisuutta kirjailijana. Nyt saavat pätkätyöt rekan apukuskina jne. riittää. Palo on niin suuri, että luulisi toiveen toteutuvan. Toisaalta, ei se kirjailijan "ammatikaan" välttämättä elantoa tuo. Mutta toivotaan parasta. Ainakin "Vaskivuorentie 20" tuo mahdollisuuden lisäjulkaisuihin.
Kommentit