Majander ei ole jäänyt ainoaksi kirjan ylistäjäksi. Arvostelut muutenkin ovat olleet positiivisia. Onko kirja siis kaiken hehkutuksen arvoinen? No, kyllä se kieltämättä on. Jos pitää vielä koko ajan mielessä, että kyseessä on todellakin esikoiskirja niin onhan näytelmiä aikaisemmin kirjoittaneen Kinnusen teksti sulavaa ja luettavaa. Kirjan rakenne on haastava, ja se pysyy hyvin kasassa vaikka aikajanassa mennäänkin edestakaisin. Kritiikin piikki tulkoon samasta aikahyppelystä. Kirja on jaettu neljään eri osioon, joissa neljä eri henkilöä kertovat tarinaansa omasta näkökulmastaan. "Salaisuuksien verho" avataan tietysti kunnolla vasta viimeisessä osiossa, joten väkisinkin loppupuolelle on ladattu enemmän paukkuja kuin muihin osioihin. Mutta ei kirja mikään Hercule Poirot -tarina ole. Kyllä pitkin kirjaa riittää mielenkiintoisia käänteitä.
Päähenkilöille Kinnunen osaa ladata hienon tunteiden (ja tunteettomuuden) spektrin. Kätilöksi pohjoiseen tuleva Maria on vahva nainen, jolle ei aviottoman lapsen saaminen ja kasvattaminen ennakkoluulojen ja vahvan uskonnollisuuden yhteisössä aiheuta synnintuskaa. Mariaa ei tunnu hetkauttavan sekään, että hänelle kyräillään julmastikin osan kyläläisistä tietäessä hyvin, kuka lapsen isä on. Maria tekee kätilöntöitä vimmaisesti, ja saavuttaa kyläläisten suosion. Lahja-tytär jää työn varjossa toissijaiseksi.
Kirjan toisessa osiossa Lahjan näkökulmasta kuvataan hänen nuoruuden yrityksiään murtautua maailmaan, ja vanhemmiten lapsien saannin, ja avioliitossa pettymisen kautta muuttumista kyyniseksi, vihaiseksi, ja täysin saavuttamattomaksi ihmiseksi. Kaksi muuta kirjan päähenkilöä ovat Lahjan mies Onni ja miniä Kaarina. Näistä edellinen on kirjan traagisin ja upein hahmo, jolle oman seksuaalisuuden tunnustaminen, sodan kauhut ja ristiriidat perhe-elämässä aiheuttavat ylitsepääsemättömiä esteitä. Kaarina puolestaan kaikessa kärsivällisyydessään ja ymmärtäväisyydessään saa Lahjan muuriin yllättäviä säröjä.
Edellä mainittujen lisäksi kirjassa on muitakin mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joihin Kinnunen saa puhallettua hienovaraista kulmikkuutta. Sota, evakko ja paluu evakosta tuovat omat mausteensa Neljäntienristeyksen tapahtumiin. Pienen kylän vahva uskonnollisuus on taustalla oleva ylimääräinen ahdingon aiheuttaja.
Kinnuselle pitää antaa erityismaininta Onnin hahmosta. Suomalaisessa kirjallisuudessa on angstisia sotaveteraaneja vilissyt tuhkatiheään, mutta Onnissa on paljon sellaista, mitä ei ennemmin ole käsitelty. Jos jostakin syystä kätilö pohjoisessa kuulostaa hieman kalutulle aiheelle niin pelkästään Onnin takia kirja kannattaa lukea. Ja löytyy sille kätilöllekin uutta kulmaa. Hieno esikoinen!
Kommentit