Rax Rinnekangas on sanonut kirjassaan Nocturama, että Sebaldin "ikuisesti harmaan marraskuun valon läpitunkema kirjallisuus [--] puolustaa yksilön omaa oikeutta havainnoida ja jäsentää historiaa ja menneisyyttä". Sebaldilla on tosiaan kyky herättää lukija pohtimaan historian tapahtumia uudesta, lukijalle ehkä ennen täysin vieraasta näkökulmasta.
Hyvä esimerkki Sebaldin nerokkuudesta on hänen esseensä Ilmasota ja kirjallisuus. Samanniminen kirja on niitä lukukokemuksia, joissa kylmät väreet menevät lukijan iholla. Kirjassa on kaksi esseetä, Ilmasota ja kirjallisuus sekä Kirjailija Alfred Andersch. Näistä ensimmäinen perustuu Sebaldin vuonna 1997 Zürichin yliopistossa pitämään luentosarjaan. Essee on hieman muunneltu versio luennnoista. Ilmasota ja kirjallisuus on rakennettu sen Sebaldia hämmästyttäneen asian ympärille, että toisen maailmansodan loppupuolella liittoutuneiden joukkojen suorittama ns. "area bombing" oli sodan aikana ja jälkeen täydellisesti saksalaisten kirjailijoiden ja tavallistenkin ihmisten kollektiivisesti unohtama. Aivan kuin saksalaisia olisi kohdannut yhteinen muistinmenetys.
Mitä siten "area bombing" oli? Vuonna 1941 Britannia oli hankalassa asemassa sodassaan Saksaa vastaan. Saksa oli vallannut melkein koko Euroopan ja laajensi Afrikkaan ja Aasiaan. Tässä tilanteessa Winston Churchill totesi että voittaakseen sodan on Britannian toteutettava "raskaiden pommikoneiden murskaava ja tuhoisa hyökkäys meidän maastamme natsien kotimaahan". Sebald toteaa, että Britannian tilanne oli jopa niin toivoton, että heidän suunnitelmissaan oli mm. kylvää teräsnuolia lentokoneista saksalaisille pelloille, jotta sadonkorjuu epäonnistuisi. Itävaltalainen tutkija Max Perutz oli palkattu suunnittelemaan mahdollisuutta rakentaa pykriitistä uppoamaton lentotukialus (projekti Habakkuk). Britanniassa suunniteltiin myös eräänlaista näkymättömistä säteistä rakennettavaa pommien torjuntaverkkoa. Aikamoisia suunnitelmia!
Joka tapauksessa "area bombing" valittiin toteutettavaksi ja strategiaa alettiin toteuttaa 1943. Ideana oli pommittaa saksalaisten kaupungit raunioiksi. Kaiken kaikkiaan 131 kaupunkia oli kohteina ja niistä useat hävitettiin lähes maan tasalle. Saksalaisia siviilejä operaatiossa kuoli kaikkiaan noin 600 000. Kodittomiksi joutui 7,5 miljoonaa ihmistä. Suurkaupungeista kovia kokivat mm. Hampuri, Dresden ja Berliini.
Kun edellä mainittuja lukuja katsoo niin onhan se ihmeellistä, että kyseinen operaatio päätettiin "unohtaa". Ja että myös kirjailijat eivät tuoneet massiivista tuhoa teoksissaan esille on Sebaldin mielestä vielä ihmeellisempää. Sebald mainitsee ainoastaan Heinrich Böllin kirjan Enkeli oli vaiti teokena, joka käsitteli Saksan siviiliväestöä kohdannutta katastrofia aidon realistisesti. Muutaman muun kirjailijan näennäisesti tuhoa käsitelleet teokset Sebald esseessään tyrmää. Böllinkin Enkeli oli vaiti julistettiin pannaan, ja julkaistiin vasta 1990-luvulla.
Mitä Sebald sitten olisi halunnut että joukkotuhoista olisi kirjoitettu. Hienoja mutta karmaisevia kuvauksia Sebald antaa tukuttain. Lähteenä ovat olleet ihmisten aikalaiskertomukset. Heinäkuun 28. päivän vastaisena yönä Hampuri pommitettiin osittain maan tasalle. Syntyneessä tulimeressä tuhoitui yli 200 kilometriä katuteitä, liekkimeri kohosi kahden kilometrin korkeuteen, talot paloivat, raitiovaunut sulivat, ihmiset paloivat tuhkaksi tai upposivat vääntyneinä sulana kuplivaan asfalttiin. Hampuri julistettiin eristysalueeksi pommitusten jälkeen. Raunioiden jäähdyttyä ensimmäiset paikalle menneet ihmiset näkivät tuhansia ja taas tuhansia kuolleita röykkiöittäin. Lihan- ja luunkappaleita oli joka paikassa, lämmin keli teki löyhkän sietämättömäksi.
Hampurista paenneet ihmiset vaeltelivat lähialueilla järkyttyneinä, hulluina. Lähialueen juna-asemilla nähtiin mm. äitejä, joilla saattoi olla pelastettuina tavaroina leluja, kynsienhoitovälineitä, hiiltyneitä vaatteita ja hiiltyneitä lasten ruumiita. Kaikesta tästä vaiettiin. Sebald mainitsee esimerkkinä ruotsalaisen Stig Dagermanin, joka toimittajana matkasi junalla läpi Hampurin (jostakin syystä se oli mahdollista) ja ihmetteli outoa tunnettaan, kunnes tajusi ettei ollut matkan aikana nähnyt yhtään ihmistä missään.
Sebald maalaa järisyttäviä kuvia lukijalle lisää. Pommitetussa kaupungissa raunioiden keskellä on yksi pystyyn jäänyt seinä ja rikkoutumaton ikkuna, jota talossa asunut nainen pesee. Samalla perheen lapset haravoivat etupihaa. Elokuvateatterin vetäjällä on kova kiire siivota tuhot, tuhkat ja ruumiit pois, jotta klo 14:n näytös alkaisi ajallaan. Erään kaupungin tuhoutumattomalla esikaupunkialueella ihmiset järjestävät parvekkeillaan kahvikutsuja. Aivan kuin vierekkäisten kaupunginosien täydellinen tuhoutuminen, ja ruumiiden löyhkä olisi täysin arkipäiväistä ja normaalia.
Ilmasota ja kirjallisuus tarjoaa samalla pohdittavaa pommitusten oikeutuksesta. Liittoutuneilla oli tiedossa Saksan sotakohteille strategisesti tärkeät kohteet. Pelkästään niiden pommittaminen olisi tuonut sodan kannalta saman tuloksen. Miksi piti siis tehdä totaalista tuhoa? Mielenkiintoinen toteamus on se, että tuhopommitukset olivat vieneet suunnitteluineen kaikkineen niin paljon rahaa, että pelkästään senkin takia ne oli vietävä läpi. Sebald kirjoittaa vuoden 1952 haastattelusta USA:n ilmavoimien prikaatinkenraali Frederick Andersonin kanssa, jossa häneltä kysytään hypoteettisesti, olisiko pommitukset vältetty jos esim. kaupunkien kirkontorneihin olisi levitetty isoja valkoisia lakanoita. Anderson toteaa pommien olleen "kallista tavaraa": "Ei niitä olisi mitenkään voitu pudottaa vuoristoon eikä avoimille alueille, kun ne oli kuitenkin suurella vaivalla kotimaassa tehty."
Yhteenvetona, materiaalia tosiaankin vaikka minkälaisiin kirjoihin olisi ollut yllin kyllin. Saiko siis esim. holokausti saksalaiset häpeämään niin paljon että omista katastrofeista vaiettiin, tai hävitty sota ja natsihallinnon aggressiiviset ekspansiot?
Ilmasota ja kirjallisuus on niin vaikuttava lukukokemus että toinen Sebaldin kirjassa oleva essee Kirjailija Alfred Andersch jää hieman varjoon. Ko. esseessä Sebald ruotii yhtä sodanjälkeisen Saksan kuuluisaa kirjailijaa ja toimittajaa. Sebald ei Anderschista kovin mairitelevaa kuvaa anna. Pinnalle nousevat Anderschin laskelmoivat (narsistiset) teot oman aseman pönkittämiseksi, jonkinlainen piilevä antisemitismi jne. Hieno essee tämäkin mutta jää tyrmistyttävän Ilmasota ja kirjallisuus -esseen varjoon.
Kommentit