Per Petterson: En suostu

Per Pettersonin kolmas suomennettu teos En suostu on kai kasvukertomus. Samalla se on kertomus ikuisesta ystävyydestä, jonka ei koskaan pitänyt päättyä. Se on oudon viehättävä tarina, josta ei ehkä merkityksiä ja tulkintoja niin kannatta pohtia vaan vain nauttia lauseesta.  Pettersonin rinnastus Carveriin ei tosiaankaan ole turhaa.

Kirjan aikatasoja on kaksi. Toisessa liikutaan kahden pojan nuoruudessa, heidän ystävyydessään, onnen ja menetyksen hetkissään. Toinen taso kertoo pojista 40 vuoden kuluttua. Polut risteävät yllättäen eräällä sillalla, ja molemmille nuoruuden muistot kumpuavat mieliin. Toisesta on tullut menestynyt liikemies, ja toisesta työkyvytön mieleltään järkyttynyt ihminen. Nuoruudessa roolien piti mennä oikeastaan toisin päin. Miksi väkivaltaisen lapsuuden, puutteen ja välinpitämättömyyden kokenut lapsi on kasvanut menestyjäksi, ja turvallisen kasvatuksen saanut on ajautunut hylkiöksi?

Pettersonin tapa kertoa elämän olevan yllätyksellinen on hienojen lauseiden juhlaa. Tarina etenee vääjäämättömästi eteen päin sen kummempia selittelemättä tai perustelematta. Elämän kääntöpuolen kuvaaminen ei ole mitenkään outoa, väkivaltaisuuksia tapahtuu, äiti jättää perheensä ja pojan lyömäksi joutuva isä tekee saman. Elämä jatkuu. Lapsien uudelleen sijoittelu muihin perheisiin on luonnollinen jatke, eikä sitä kukaan pienessä kylässä voivottele eikä ihmettele. Myöskin vanhempien hävitessä kuvasta ei kukaan heitä enää muistele, vaikka tietoa selvästi olisikin. Laudat tulevat hajoitetun perheen kotitaloon, ja eräänä yönä talo poltetaan. Joku kuitenkin tuntee, ja muistaa menneisyyden.

Turvallisen ja iloisen lapsuuden elävä poika alkaa oirehtimaan. Yksittäinen luistelumatka ystävän kanssa järven jäällä, ja uhka äkillisestä jään murtumisesta saa pojan primitiivisen pelastumisreaktion heräämään. Hän on valmis jättämään kaverinsa murtuvan jään armoille, ja pelastautumaan kiireesti vain itse. Tapahtumasarja johtaa vahvoihin itsesyytöksiin ja lopulta sulkemiseen mielisairaalaan. Voiko mitättömältä joskin pelästyttävältä vaikuttava kokemus ajaa nuoren miehenalun loppuelämäksi mielenterveysongelmiin. Aivan kuin turvallisen lapsuuden elänyt poika kuitenkin olisi saanut jonkinlaista alttiutta herkkyyteen ja ahdistukseen omalta uskonnolliselta äidiltään. Vai onko poika järkyttynyt, että hän olisi ollut valmis "tappamaan" huostaanotetun perheen vanhimman pojan ja tuottamaan muutenkin kovia kokeneille lapsille vielä suurempaa surua?

40 vuoden päästä poikien kohdatessa toisensa ohimennen on tilanne toisen kohdalla sama. Hänen ajatusmaailmansa on vieläkin sumea, ja uudelleen tapaaminen nostaa vanhoja asioita pintaan. Menestynytkin poika joutuu eräänä päivänä yllättäen tapaamaan vielä hengissä olevan isänsä. Väkinäinen tapaaminen päättyy isän valittaessa kolottavia jalkojaan. Vieläkö pojan antama pesäpallolyönti vaivaa isää?

Pettersonin kirjaa lukiessa haluaa edetä innokkaasti kohti sitä hetkeä, jolloin miehet jälleen palaisivat sillalle, tapaisivat, ja ajan kanssa kävisivät omia elämiään ja kuulumisiaan läpi. Menestyneempi miehistä ajaakin autolla katsomaan, josko lapsuuden kaveri olisi yöllä sillalla kalassa. Näin ei ole mutta mies jää kallionkielekkeelle odottamaan vanhan ystävänsä mahdollista ilmestymistä. Vai jääkö vain odottamaan? Kallionkielekkeeltä on itse asiassa helppoa livetä alas veden vietäväksi.

Toinen mies tekee tuloaan sillalle, mutta hieman myöhässä ja odottamatta. Hän on maannut sängyssään pohtien miten epäkohteliasta olisi keskellä yötä kiinnittää tukevaa rautakoukkua kattoon, ja häiritä täten naapureita. Ehkä onkin siis parempi ottaa köysi mukaan ja ajaa sillalle, jossa hän monesti on hankkinut kalastamalla ruokansa.

Petterson jättää hienosti kirjan lopun auki. Ehkäpä vanha ystävyys alkaa taas kukoistamaan uuden tapaamisen myötä. Toisaalta viittaukset pahempaan ovat vahvoilla.

En suostu on hienoa norjalaista proosaa yhdeltä tämän hetken Pohjoismaiden parhaimmalta kirjailijalta. Sääli, ettei Per Petterson kuulu syksyn kirjamessujen vierailijakaartiin. Norjalaisten lippua korkealla tosin pitänee Dag Solstad, joka Helsingissä messuilla vierailee esittelemässä mm. juuri suomeksi ilmestyvää Ujous ja arvokkuus -kirjaansa.



Kommentit