Hyvin on Milla Ollikaisella hallussa dekkarinkirjoittamisen kaava. Alkuun murha, sitten tutkimuksia monella rintamalla, harhaanjohtavia epäilyjä ja yllättävä loppuratkaisu. Tällä kaavalla on paljon kirjoitettu, hyvää ja vähemmän hyvää. Nouseeko siis Ollikainen tasapaksujen dekkaristien yläpuolelle? Vastaus on kyllä, ei niin vahva mutta kuitenkin.
Ollikaisen kulma kirjoittamiseen on Pohjois-Suomi. Tukholmalla, Berliinillä, Budapestilla, Moskovalla ja Helsingillä on oma "noir"-genrensä, olkoon Ollikaisen kirjat vaikkapa "Äkäslompolo-noiria". Kuten kirjailijan ensimmäisessä teoksessa myös tässä toisessa tapahtumat liikkuvat tunturien "hurmeisilla" rinteillä. Mukana on aikaisemmin tutut poliisit, ja muukin poppoo on tuttua, jos on Veripailakat-teoksen lukenut. Ollikaisen vahvuus on paikallisväestön tunteminen, puheenparsi, teot ja tekemättä jättämiset. Tähän keitokseen on lisätty annos saamelaismytologiaa ja tuloksena on oiva soppa.
Osa Ollikaisen kiinnostavuudesta johtuu jo tarkasti mietityistä kirjannimistä. Vesiraukka ja Veripailakat ovat niminä sellaista hunajaa dekkarinälkäisille, että pakkohan niihin on sukeltaa ja selvittää nimien etymologia. Mutta juonen kuljetus pitää myös lukijan kiinnostuneena. Vesiraukka ei ihan nouse debyytin kaltaiseen liitoon, mutta sulavaa tarinankerrontaa se kuitenkin on. Pohjoisen alueen hyvät ja huonot puolet nousevat riveistä ja niiden väleistä esiin. Monet ongelmat tosin eivät kovinkaan paljon poikkea etelän vastaavista. Nuorisolla on huumeensa, vanhemmilla menneisyytensä jne.
Teoksen loppu ennakoi jatkoa, ja ilmeisesti "Äkäslompolo-noir" onkin kaavailtu trilogiaksi. Eikä siinä mitään. Ollikainen on nostamassa itseään kohti suomalaisten dekkaristien kärkisijoja. Sitten kun Lappi on käsitelty (jos koskaan) niin ihan mielenkiintoista olisi nähdä miten kirjailija taipuu hieman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tällä hetkellä ei ole epäilystäkään etteikö taipuisi.
Ollikaisen kulma kirjoittamiseen on Pohjois-Suomi. Tukholmalla, Berliinillä, Budapestilla, Moskovalla ja Helsingillä on oma "noir"-genrensä, olkoon Ollikaisen kirjat vaikkapa "Äkäslompolo-noiria". Kuten kirjailijan ensimmäisessä teoksessa myös tässä toisessa tapahtumat liikkuvat tunturien "hurmeisilla" rinteillä. Mukana on aikaisemmin tutut poliisit, ja muukin poppoo on tuttua, jos on Veripailakat-teoksen lukenut. Ollikaisen vahvuus on paikallisväestön tunteminen, puheenparsi, teot ja tekemättä jättämiset. Tähän keitokseen on lisätty annos saamelaismytologiaa ja tuloksena on oiva soppa.
Osa Ollikaisen kiinnostavuudesta johtuu jo tarkasti mietityistä kirjannimistä. Vesiraukka ja Veripailakat ovat niminä sellaista hunajaa dekkarinälkäisille, että pakkohan niihin on sukeltaa ja selvittää nimien etymologia. Mutta juonen kuljetus pitää myös lukijan kiinnostuneena. Vesiraukka ei ihan nouse debyytin kaltaiseen liitoon, mutta sulavaa tarinankerrontaa se kuitenkin on. Pohjoisen alueen hyvät ja huonot puolet nousevat riveistä ja niiden väleistä esiin. Monet ongelmat tosin eivät kovinkaan paljon poikkea etelän vastaavista. Nuorisolla on huumeensa, vanhemmilla menneisyytensä jne.
Teoksen loppu ennakoi jatkoa, ja ilmeisesti "Äkäslompolo-noir" onkin kaavailtu trilogiaksi. Eikä siinä mitään. Ollikainen on nostamassa itseään kohti suomalaisten dekkaristien kärkisijoja. Sitten kun Lappi on käsitelty (jos koskaan) niin ihan mielenkiintoista olisi nähdä miten kirjailija taipuu hieman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tällä hetkellä ei ole epäilystäkään etteikö taipuisi.
Kommentit