Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen kuuluu kirjailijoihimme, joiden tehtäväksi on tullut keihäänkärkenä luoda, ja viedä suomalainen kirjallisuus suuremmille ulkomaalaisille lukijapiireille. Nuorista naisista on nousemassa kansainvälistymisen raivaajia. Waltarin ja Janssonin perinnönjatkajaksi voi jollakin tapaa jo nimetä Sofi Oksasen, ja hyvin lähellä häntä voi nähdä mm. Emmi Itärannan, Katja Ketun ja Elina Hirvosen.

Hirvosen esikoisromaani Että hän muistaisi saman oli menestys Finlandia-ehdokkuuksineen. Kirja kiinnosti paljon myös ulkomailla, ja sitä käännettiin hyvinkin pian monille kielille, ja Hirvonen sai esikoiskirjailijaksi hyvinkin paljon huomiota ulkomaiden kirjallisuusmediassa. Kaikki julkisuus oli toki ansaittua, Että hän muistaisi saman on erittäin vetävä, painava ja valmis teos.

Kolmannessa romaanissaan Kun aika loppuu Hirvonen liikkuu lähitulevaisuuden dystooppisissa näköaloissa. Kirjan teemat ovat hyvinkin lähellä nykyihmisten maailmaa jo nyt. Kukapa ei olisi kiinnostunut esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä tai ilmastomuutoksen tuomista haasteista. Kuinka pitkälle olemme valmiita menemään hyväksi kokemiemme asioiden ajamisessa? Kuinka paljon ympärillämme on (kvasi)tietoa, keskustelua, ihmisiä ja houkutuksia, jotka voivat ajaa herkemmän ihmisen "rajan väärälle puolelle" puolustamaan asiaansa äärimmäisin keinoin?  Pakko jotakin on kuitenkin tehtävä, muuten tulevaisuutemme on katastrofi.

Hirvosen kirjan keskiössä on eräänlainen "hyvin toimeentuleva" perhe. Äiti on yliopistolla luennoitsija. Ala on ilmastonmuutos. Intohimo ammattiin, ja yleensä sen merkitykseen ihmiskunnan tulevaisuuden ja toivon kannalta, ajaa perheen äitiä  eteen päin. Isä tekee reissutöitä myös ihmisten pelastamiseksi, ja elinolosuhteiden parantamiseksi.

Perheen kaksi lasta ovat omalla laillaan valveutuneet samaan teemaan kuin isä ja äiti. Tytär on matkustanut Afrikkaan, ja taistelee siellä ihmiselämien puolesta. Jokapäiväinen resurssien puute ja työolosuhteiden raakuus ovat haasteita, joiden kanssa on tapeltava. Kuolema on arkea. Se on kohdattava. Perheen pojan kohtaloksi tulee radikalisoituminen, ja sitä kautta äärimmäisten keinojen valinta maapallon pelastamiseksi.

Kun aika loppuu on jälleen taattua Hirvosta, hyvin valmista, tiivistä ja ihmisten syvimpien tuntojen, niiden mustienkin, sävyttämää. Hirvonen ei ole ensimmäinen, joka pyrkii antamaan valoa  (ja myös varoittamaan) siitä palosta, joka ihmisiä ajaa "parantamaan" maailmaa (konkreeettisilla teoilla). 250 sivua on siis tiivistä, osittain liiankin tiivistä, kerrontaa. Internetin keskustelupalstojen tai yleensä median informaatiotulvan aiheuttama tarve auttaa (tai toisaalta ahdistua) on voimakas motiivi nuoremmille "ottaa vastuu", tehdä jotakin, joka konkreettisesti toisi toivoa ihmiskunnan tulevaisuuteen. Tähän johtavat ajatukset, radikalisoituminen ym. eivät oikein nouse selkeästi tekstistä esiin. Kirjan pituus ei anna niiden syntyä, kehittyä ja puhjeta. Ne ovat joko jo puhjenneet tai puhkeavat. Vanhempien motiivit ovat nykypäiväämme. Se, mitä tapahtuu Syyriassa, Egyptissä, Ukrainassa, tai mitkä asiat ajavat ihmisiä pakolaisina Välimeren yli, ovat ymmärrettäviä pontimia ajamaan ihmiset auttamaan.

Lyhyesti, Kun aika loppuu on tärkeiden teemojen äärellä. Osa niistä on toteutunut, osa (valitettavaa) lähitulevaisuutta. Hirvosen kirja on kuitenkin vain pintaraapaisu. Hyvä sellainen kuitenkin.



Kommentit