Aki Ollikainen: Musta satu

Ollikainen selviää hyvin ns. "toisen kirjan ongelmasta". Aki Ollikaisen ensimmäinen teos Nälkävuosi oli suuri menestys ja esikoiskirjana Finlandia-ehdokas. Historiaan ja nälkävuosiin sijoitettu Nälkävuosi oli karun koruton, ihmisiä paljaimmillaan kuvannut, hieman jopa vanhoihin suomalaisiin klassikoihin kumartanut, mestariteos. Musta satu on osittain myös historiaan sijoittuva (tosin nyt ei mennä pidemmälle kuin 1920-luvulle), mutta erityisesti se on erään suvun miesten tarina neljässä sukupolvessa.

Ollikaisen kerronta on sen verran tiivistä, että neljänkin sukupolven tarina on sisällytetty reiluun 150:een sivuun. Päähenkilö muistelee isäänsä ja isoisäänsä. Lisäksi mukana on päähenkilön isoisän isän elämäntarina. Hieman saattaa vauhdissa tippua ellei välillä palauttele mieliin kenen tarinaan mikäkin henkilö ja juonen käänne liittyy. Mutta ei Ollikainen kuitenkaan vaikeaksi lukemista tee. Teksti on nautittavan sulavaa  kuten Nälkävuodessakin. Erityisesti historiallisten tapahtumien, ihmisten ja ilmapiirin luomisessa Ollikainen on omimmillaan.

Romaanin keskiöön nousee jo heti alussa Helsingin Tattarisuo. Jotakin siellä on tapahtunut aikoinaan, ja sitä jotakin kohti kirja etenee. Tattarisuosta kun on puhe niin ei voida täysin sivuuttaa oikeastikin elänyttä Vilho "Noita" Kalliota, joka 1930-luvulla piti outoa kulttiaan. Noita-Kallion toimesta Malmin hautausmaalta varastettiin ruumiiden osia, joita upotettiin Tattarisuon lähteeseen siinä toivossa, että lähde nostaisi kätketyn aarteen pintaan. Noita-Kallio vilahtelee siellä täällä Ollikaisen tekstissä, ja sekoittuu luontevasti fiktiivisten hahmojen sekaan.

Kaikilla kirjan miehillä on omat selvittämättömät traumansa. Niitä Ollikainen tuo esille tyylillä. Isoisän perisuomalainen tragedia, sota, nousee samalla lailla perinteikkäästi saunassa julmiin, kohtalokkaisiin korkeuksiin. Pappa ymmärtää kyllä ryssien tappamisen, mutta kun piti vielä Lapissa saksalaisiakin, ja puukolla...puukolla on papan isäkin aikanaan elämänsä lopullisesti pilannut.

Kirjan päähenkilön mukana kulkee mysteeri lapsuuden kaverin, Joonan, kohtalosta. Sitä mukaa kun isän ja isoisän ongelmavyyhdit avautuvat päähenkilölle, saa hän myös kiinni omista lapsuuden muistikuvistaan ja siitä, mitä tapahtui Joonalle.

Erityistä herkkua ovat Ollikaisen maalailut kieltolain ajasta. Kirjailijan nykypäivän kuvaus tuntuu kieltolain rinnalla joskus jopa täytetekstiltä. Vaikuttavin yksityiskohta on kirjan loppupuolella kuolleen miehen pohdiskelut. Samanlaisella taidokkaalla "tempulla" aikoinaan Orhan Pamuk aloitti klassikkonsa Nimeni on Punainen. Yhtään ei jää Ollikainen siitä varjoon.