Kemal on sukuyrityksen perijä, joka elää 1970-luvun turkkilaisen rikkaan elämää. Firma tuntuu pyörivän omillaan, juhlia on koko ajan, kihlattu on kaunis, kaikkien ihannoima nainen, ja muutenkin Kemalin portit ovat auki kirkkaaseen tulevaisuuteen. Onnekseen (tai onnettomuudekseen) Kemalin elämään astuu nuori sukulaistyttö Füsun, johon Kemal intohimoisesti rakastuu. Niin syvää on Kemalin kiintymys Füsuniin, että seksin merkeissä tapahtuvien tapaamisten ohella alkaa mies kerätä kaikkea sukulaistyttöön liittyvää - on se sitten hiuspanta, syödyn suklaapatukan kuoret, tupakantumppi tms. Ja tarinan edetessä keräysvimma vain yltyy ja saa uusia ulottuvuuksia.
Pamukin kirjan taustalta nousee osaltaan pääosaan 1970-luvun Istanbul. Kuvaukset tuon ajan ylimystön juhlinnasta, ja samalla tapa- ja perhekulttuureista ovat nautittavia. Ihmiset matkustavat muotiostoksille Pariisiin, ja muutenkin kokevat itsensä hyvinkin eurooppalaisiksi samalla kun suhteiden muodostuminen ja muu rakkaus- tai perhe-elämään liittyvä on perinteikästä, vanhaa Turkkia (ainakin kulissitasolla). Detaljitasolle menevien elintarvikkeiden, ulkoilmaelokuvateattereiden, kauppojen, futisjoukkueiden ja katujen nimet vievät yhä mielenkiintoisemmalle "kiertoajelulle" 1970-luvun Turkkiin ja Istanbuliin.
Kirjassa eletään vahvasti intohimon kautta, vaikka taustalla kytevät Turkin vuosituhannen lopun oikeisto- ja vasemmistokonfliktit. Vallankumouksia tapahtuu, pommit paukkuvat, ulkonaliikkumiskieltoja tulee ja menee. Kaiken yläpuolella päähenkilö Kemal leijuu omassa "Füsun-maailmassa". Käy nimittäin niin, että Füsun katoaa Kemalin elämästä, ja pitkä etsintäkausi alkaa. Vihdoin kun Füsun taas löytyy, on Kemal valmis tekemään kaikkensa saadakseen intohimonsa kohteen itselleen.
Lukijan on kuitenkin pidemmälle lukiessaan kysyttävä, onko kirja Kemalin ja Füsunin rakkaustarina, vai onko kyse jostakin ihan muusta? Päällisin puolin Pamukin kirja jättää hieman tympeän olon monen sadan sivun kuvailullaan Kemalin riutumisesta ja räytymisestä. Füsun on saatava itselle, mutta ei Kemalilla näytä olevan kuitenkaan kiirettä syvimpien tunteidensa selvittämiseksi itse kohteelle. Sen sijaan tärkeää on koko ajan pienistäkin kohtaamisista (Füsunin, tämän perheen tai loppujen lopuksi kenen vaan) kerätä muistoja Kemalin haaveilemaan viattomuuden museoon. Tällainen keräily ja todistelu lienee paikallaan sillä vanhakantaisesti ajateltuna Kemal ei tosiaankaan ole viaton. Füsunin viattomuuden Kemal itse on "vienyt". Kemalin isä antaa pojalleen lahjaksi nimenomaan rakastajattareltaan saamansa korvakorut annettavaksi taas eteen päin suvussa. Kemalin ystäväpiiri viettää rakinhuuruisia päiviä ja öitä rikkoen perinteitä, eläen "eurooppalaisittain". Perinteinen, vanha turkkilainen viattomuus, näyttäytyy vain puheissa.
Kirjan edetessä on oikeastaan luontevaa, että Kemalin pakonomainen rakkaus onkin nimenomaan (hullun miehen?) rakkautta ja todistuksentarvetta elämän viattomuudesta (tai ainakin Kemalin mielen vilpitön tarve tuoda esille kaikki asiat niin kuin ne hänen mielestään vääjäämättömästi tapahtuivat). Todistusmateriaaliksi kelpaa kaikenlainen tavara vuosien varrelta kaikesta mahdollisesta, mikä Kemalin mielestä on hänen elämäänsä liittynyt. Füsun on loppujen lopuksi vain osa suurempaa kuviota, tärkeä osa toki.
Pamukin cameo-roolina on olla Kemalin vanha tuttu, jolle Kemal eräänä päivänä uskoutuu ja pyytää kirjoittamaan kirjan elämästään. Näppärän humoristisesti Pamuk tuo itsensä kirjaan kuin Hitchcock konsanaan elokuviinsa. Ja mitä Kemal haluaa kirjalla Pamukin kautta lopulta sanoa: "Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen". Lopulta kai näin oli, vaikka lievä itsepetos Kemalin sanoissa haiskahtaa.
Pamukille idea viattomuuden museosta oli niin mieluinen, että hän on kirjan ohella sellaisen Istanbuliin oikeastikin perustanut. Jos haluaa vierailla paikan päällä, kannattaa ottaa kirja mukaan, sillä se sisältää vapaalipun museoon :)
Kommentit