Pertti Haapala - Tuomas Hoppu: Sisällissodan pikku jättiläinen

Vuonna 2017 juhlitaan satavuotiasta Suomea. Vuosi siitä eteen päin, ja sata vuotta tulee kuluneeksi Suomen historian karmeimmasta ajasta, vuoden 1918 sodasta. Ei ollut kivutonta Suomen itsenäistyminen Venäjän vallan alta vaan heti alkuvuodesta 1918 Suomessa ajauduttiin rajuun sisällissotaan. Näkökannasta riippuen sotaa on kuvattu mm. vapaussotana, kapinana, luokkasotana, punakapinana, torpparikapinana, kansalaissotana ja vallankumouksena.

Venäjän vallankumouksen myötä Suomessa koittivat vuonna 1917 myös sekavat ajat. Kuka suuriruhtinaskunnassa korkeinta valtaa pitää ja mitä isäntävaltiosta yleensä pitäisi ajatella? Sekavassa tilanteessa tartuttiin Suomessa itsenäisyysmahdollisuuteen, ja Suomi julistettiin itäisen naapurin uusien bolsevikkivallanpitäjien myötämielisellä tuella itsenäiseksi. Bolsevikkien toive oli saada Suomeenkin vallankumous, ja Suomessa muodostuikin vastakkainasettelu bolsevismille myötämielisten ("punaiset") ja vastustajien ("valkoiset") välille. Kun myös samalla työläiset, torpparit ja muut maaseudun osattomat kokivat hetkensä tulleen ja liittyivät laajalti punarintamaan, oli sisällissodan soppa valmis.

Sisällissota on ollut Suomessa hyvin arka keskustelunaihe, ja on sitä osittain vieläkin. Kirjallisuudessa on ilmestynyt monia teoksia ja yksityiskohtaisia kuvauksia vuoden 1918 taisteluista. Sen verran rajuista asioista kuitenkin on kyse, että kunnon tasapuolista, ja täysin puolueetonta kuvausta tapahtumista on vieläkin hankala löytää. Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun toimittama  Sisällissodan pikku jättiläinen (ilmestynyt 2009) pyrkii olemaan poliittisesti korrekti eikä sen kummemmin kumpaakaan sotinutta osapuolta syyllistävä tai puolustava. Faktat esitetään faktoina, ja niihin johtaneet taustat selitetään. Varsinaisten taistelujen kuvaus jätetään vähemmälle.

Pikku jättiläisen erityisansiona onkin laaja näkökulma sisällissotaan. Taustat ja sota kuvataan, mutta painoarvoa on annettu myös vähemmän tutkituille asioille. Mielenkiintoisia lukuja kirjassa ovat mm. siviilihallinnon käytännönjärjestelyt sodan aikana molemmilla puolilla rintamaa, lasten ja naisten osuus sodassa/sotavankeina, esimerkinomainen kirjoitus pienen kunnan (=Muroleen) arjesta sodan keskellä sekä sodan jälkeinen Suomen monarkiaksi lobbaaminen. Vähemmän on myös kirjoitettu sisällissodan Suomeen synnyttämistä lauluista, näytelmistä ja kirjallisuudesta. Näitäkin kirjassa käsitellään tarkemmin.

Sisällissodan pikku jättiläinen ei anna mitään radikaaleja uusia tietoja Suomen sisällissodasta vaan lähinnä kokoaa yhteen sotaan liittyviä näkökulmia mahdollisimman monesta näkökulmasta. Muutamia vähemmän tiedossa olleita asioita kuitenkin nousee esiin. Nykylukijoille voi olla jonkinlainen yllätys mm. se, miten epäsuosittu Mannerheim oli johtamaan valkoisia. Mannerheim tuli suoraan Venäjän armeijasta ja ensimmäisestä maailmansodasta eikä Suomessa moista "ryssänupseeria" valkoisella puolella hyvällä katsottu. Näkemys ei oikeastaan sisällissodan aikana muuttunut, ja Mannerheim olikin pakotettu "katoamaan" vuosiksi 1920-1939.

Jo sisällissodassa Suomella oli läheiset suhteet Saksaan. Koulutettiinhan Suomen hallituksen eliittijoukko (=jääkärit) salaa Saksassa, ei tosin sisällissotaa varten vaan mahdollisia kahnauksia Venäjää vastaan mahdollisessa itsenäisyystaistossa. Jääkäriliikkeestä kirjassa on oma mielenkiintoinen lukunsa. Jääkäreistäkään kaikki eivät olleet tulevia upseereita valkoisen Suomen käyttöön vaan itse asiassa kokonaisuudessaan 1900:sta koulutetusta jääkäristä n. 300 sai jäädä Saksaan odottamaan kotiuttamista Suomen sisällissodan yli. Heidän positiivinen suhtautumisensa suomalaisiin punaisiin oli pelotteena viralliselle Suomelle "olla ottamatta riskiä" heidän liittymisestään punaisiin. Parempi oli siis yrittää pitää joukkoa kaikin keinoin Saksassa. Tämä on mielenkiintoinen jääkäriliikkeen detalji, josta on verrattain vähän kirjoitettu.

Punaisten ja valkoisten joukkojen johto oli hyvin erilaista. Eri maiden rooli Suomen sisällissodassa nousee hyvin esiin kirjan kuvaessa joukkoja. Valkoinen upseeristo oli suurilta osin Venäjän armeijassa koulunsa käynyttä ja ensimmäisessä maailmansodassa taistelleita suomalaisia täydennettynä ruotsalaisilla kokeneilla upseereilla. Punaisten johto oli sekasotkuinen ryhmä  kirjailijaa, työmiestä, lehtimiestä ym. "sopivaa" sakkia. Lähtöasetelma sisällissotaan vaikuttaa siis jo hyvin varmalta voitolta valkoisille. Punaisten toiveet olivat enemmän tai vähemmän venäläisten osallistumisen varassa. Venäläisiä osallistuikin aktiivisesti taisteluihin varsinkin Karjalan rintamilla (Viipurissa, Raudussa), mutta niin merkittävää apua kuin olisi ollut tarve ei venäläisistä punaisille ollut. Sen sijaan Saksa lähetti Itämeren divisioonan vapauttamaan eteläistä Suomea punaisten vallasta. Valkoisten sodanjohto (ainakaan Mannerheim) ei tästä valtion hankkeesta pitänyt. Joka tapauksessa Rüdiger von der Goltzin joukot nousivat maihin Hangossa ja suuntasivat Helsinkiin ja Otto von Brandensteinin joukot Loviisassa suuntasivat Kymenlaaksoon ja Lahden suuntaan. Paljoa ei Saksankaan osallistumisesta Suomen sisällissotaan ole kirjoitettu ja tutkittu. Vasta viime aikoina on ilmestynyt kirjoja mm. Helsingin valloittaneista von der Goltzin joukon liikkeistä.

Sisällissodan lopputulos on tunnettu. Valkoiset voittivat. Punaisista osa pakeni Venäjälle, osa joutui vankileireille ja osa vapautettiin.Paljon on puhuttu ja kirjoitettu sodan terrorista molemmin puolin ja esimerkiksi vankileirien surkeista oloista. Paljon on myös tarinoitu sodan ja varsinkin hävinneen osapuolen unohtamisesta. Lisää koko ajan kuitenkin materiaalia tulee kuten vaikkapa artikkeli Helsingin Sanomista 1.4.2016 osoittaa (http://www.hs.fi/tiede/a1459485851078). Taatusti kahden vuoden päästä satavuotismuistelojen yhteydessä päivityksiä saadaan vieläkin.







Kommentit