Voittajaa ei koskaan suurempaa kuin hän,
kansamme kun Syvärillä seisten
aaltojen hän näki länteen vyöryvän,
vetten veristen ja kyyneleisten,
Pyhän Toivon Virralle kun toi
pitkän ihmisiän kiertokulku.
Rinta paisui, silmä salamoi -
tässä hornan voimille on sulku!
Kuuliko hän äänten pauhinaa:
ken vois lyödä Suomen armeijaa,
Mannerheim kun johtaa meitä!
- Yrjö Jylhä
Suomalainen historiankirjoitus sodistamme on pitkälti siirtynyt "kansa taisteli" -henkisistä sankaritaruista tabujen ja myyttien kriittiseen tarkkailuun. Aikaisempi kaukopartioiden ja taistelujen ihannointi ja hehkutus on pikku hiljaa väistynyt enemmän sotien raadollisuuden ja julmuuksien kuvauksiin. Ville Kivimäen Murtuneet mielet käsitteli taannoin traumatisoituneita rintamamiehiä ja -naisia. Samaan suuntaan ovat siirtyneet myös vuoden 1918 sisällissodan (vapaussodan/kapinan jne.) kuvaukset. Lapsien, siviilien ja naisten kohtaloita vuonna 1918 tuodaan tietokirjoissa enemmän ja enemmän esiin. Lisäksi Suomessa olleiden sotavankien kohtalot ovat jo jonkin aikaa puhuttaneet kirjailijoita, niin vuoden 1918 jälkeiset sotavankileirit kuin jatkosodan aikaiset keskitysleirit.
Sotahistorian perinteisiin kuuluu myös yksittäisten sotasankareiden nostaminen omille jalustoilleen. Suomessa tämä on kohdistunut luonnollisesti aina Carl Gustaf Emil Mannerheimiin, jolla oli ylin sotajohto niin vuoden 1918 valkoisissa joukoissa kuin sitten koko Suomen sotajohto 1939-1945. Ylhäällä oleva osa Yrjö Jylhän runoa on hyvä osoitus siitä palvonnasta ja kultista, jotka Mannerheimia ympäröivät jatkosodan aikoihin jatkuen yhä näihin päiviin saakka. Joillekin on vielä vaikeaa käsittää Mannerheimia ihmisenä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen. Joillekin Mannerheimin "ampuminen jalustalta" on muodostunut pakkomielteeksi. Onneksi joukkoon mahtuu nykyään niitä, kuten Martti Turtola, jonka Mannerheim-kirja tuntuu hyvin objektiiviselta ja todenmukaiselta kuvaukselta miehestä, joka on suomalaisten taholta äänestetty jopa kaikkien aikojen tärkeimmäksi suomalaiseksi ihmiseksi.
Ymmärrettävästi Mannerheimista on kirjoitettu paljon mutta paljon on jätetty kertomatta. Ensimmäisenä muistelmia ehti tehdä itse Mannerheim, joka ennen kuolemaansa saneli kaksiosaisen kirjan Muistelmat. Siinä Gustaf Mannerheim ei käsitellyt lapsuuttaan, nuoruuttaan eikä paljon muutakaan yksityselämästään. Tarkempaa ja laveampaa työtä teki Mannerheim-historioitsija Stig Jägerskiöld, jonka kahdeksanosainen Mannerheim-kirjasarja on tunnetuin (ja osittain myös ollut este tuoreimmille tutkimuksille). Uusia elämänkertoja kuitenkin on viime vuosinakin taas ilmestynyt Turtolan lisäksi mm. Juhani Suomen kirjoittamana.
Gustaf Mannerheimin lapsuus ei antanut eväitä tasapainoiseen tulevaisuuteen. Isä tuhlasi perheen rahat mm. uhkapeleihin, ja vararikkoisena karkasi toisen naisen mukana Ranskaan. Gustafin äiti jäi seitsemän lapsen kanssa hylättynä Suomeen. Vuosi isän karkumatkan jälkeen äiti kuoli ja näin tulevasta marsalkasta tuli orpo 13-vuotiaana. Suku oli kyllä laaja ja mm. opiskelupaikat Haminassa ja myöhemmin Pietarissa järjestyivät Mannerheimille helposti. Isän ja erityisesti äidin poismeno Gustafin elämästä jo varhaisessa vaiheessa ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta siihen, millainen mies Mannerheimista kasvoi. Sisarukset olivat tiiviisti yhteydessä toisiinsa, Gustaf erityisesti vanhimpaan sisareensa Sophieen. Hyvin tärkeä henkilö tulevan marsalkan elämässä oli hänen enonsa, joka toimi opiskelijan rahoittajana pitkään kunnes kyllästyi kustantamaan Gustafin viinanjuontia ja muuta riettailua.
Gustaf Mannerheimille tuli nuorena tavaksi tulla erotetuksi kouluista, joissa hän opiskeli. Näin myös kävi kuuluisimmassa tapauksessa, Haminan kadettikoulussa. Teemu Keskisarjan Hulttio on juuri ilmestynyt kirja, joka käsittelee Mannerheimin nuoruutta tuoreella otteella, ja kuvaa hyvin mm. Haminan aikaisia juominkeja ja muita sähläilyjä.
Mannerheimin elämään mahtuu mielenkiintoisia valintoja, jopa erikoisia, ja niistä ensimmäinen oli Nikolain ratsukouluun Pietariin pyrkiminen kadettikoulun potkujen ja ylioppilaskirjoitusten (huom! onnistuneiden) jälkeen. Koko Mannerheimin sisaruskatras oli aktiivinen suomalaisuusasian puolustaja (mm. vanhin veli Carl karkotettiin innokkaana aktivistina Ruotsiin), ja kaikille muillekin sukulaisille oli yllätys ja jopa pettymys, että Gustaf halusi lähteä "luomaan uraa" Venäjälle. Myöskin ratsuväki ei valintana ollut kovin viisas, jos ajatteli menestyvänsä nimenomaan sotilaana. Ratsuväen aika sodissa oli auttamattomasti käymässä loppuun. Mannerheim myös meni naimisiin Venäjällä ja sai kaksi tytärtä. Vaimo oli rikas, ja liitto tuntui enemmän rahan takia muodostetulta. Gustafin elämäntyyli kulutti rahaa. Liitto ei kauaa kestänyt, vaimo ei kestänyt miestään, ja muutti Pariisiin tyttärien kanssa. Vasta myöhemmin, vanhoilla päivillään, Mannerheim pystyi vielä luomaan muodolliset suhteet vanhimpaan tyttäreensä.
Nikolain ratsukoulun aikana Mannerheimin vastuut olivat enimmäkseen seremoniallisia, ja mm. hevosten ostomatkoja pitkin Eurooppaa. Viinaa meni hulppeasti ja elämä muutenkin oli huikentelevaa. Mannerheim pääsi pian chevalierkaartiin, joka oli tsaarin "henkikaarti", paljon juhlallisuuksissa, edustustilaisuuksissa ja seremonioissa edustanut kaarti. Mannerheimin virallinen sotakoulutus oli aika viihteellistä. Halveksuntaa tuli jatkossa enemmänkin, mm. Suomen sisällissodassa saksalainen komentaja Rüdiger von der Goltz ei voinut olla inhoamatta ja ihmettelemättä Mannerheimin, "operettikenraalin" otteita.
Ajan mittaan Mannerheimin sotakasteetkin tulivat Venäjän-Japanin sodassa ja ensimmäisessä maailmansodassa Puolan rintamalla. Kuten Turtolakin huomauttaa, Mannerheim ei kuitenkaan koskaan käynyt sota-akatemiaa, eikä siten ollut tuttu sotastrategioiden kanssa. Kesken maailmansodan Venäjän vallankumous, ja varsinkin bolsevikkien aloittama tsaarin upseerien vainoaminen sai Mannerheimiin liikettä ja hän kiiruhtikin Odessan rintamalta vuoden 1917 lopulla kotimaahansa Suomeen. Olihan Suomessakin liikehdintää. Sisällissota koputteli ovella, Mannerheimille olisi käyttöä.
Turtolan kirjassa Mannerheimin Suomeen tuloa on kuvattu hieman erilailla kuin perinteisesti, jossa Mannerheim oli eräänlainen taivaan lahja valkoiselle Suomelle sisällisodan joukkojen komentajana. Turtola huomauttaa oikein, että Mannerheim ei tiennyt Suomesta ja suomalaisista mitään. Sortovuosien aikaan Gustaf oli Pietarissa, Japanissa ja Aasian ratsastuksellaan, eikä ymmärrettävästikään Suomen tilannetta paljon seurannut, jos ollenkaan. Lisäksi Mannerheimia ei Suomen olot tainneet edes kiinnostaa. Mielenkiintoista on myös, että Mannerheimia on pidetty kielimiehenä, mutta ei hän suomen kieltä osannut. Eikä hän osannut hyvin itse asiassa venäjääkään.
Suomeen siis saapui kuohuttavaan vuoteen 1918 melkein täysi ummikko Odessan rintamalta. Nyt hänellä oli tehtävänään asettua Vaasaan johtamaan valkoista sotajoukkoa, jonka tehtävänä oli alkaa järjestämään venäläisten sotilaiden aseistariisumista ja karkotusta Venäjälle juuri itsenäistyneestä Suomesta. Eli, Venäjällä oppinsa saanut sotilas tuli oikeastaan "kanssaveljiään" häätämään Suomesta. Samalla Saksasta Mannerheimin joukkoihin tuli koulutettuja jääkäreitä, joiden suhtautuminen "ryssän upseeriin" oli vähintäänkin epäilevä. Mieluiten tulehtunut tilanne Suomessa olisi hoidettu Saksassa koulutettujen jääkäriupseereiden voimin.
Mannerheimin onneksi hänen esikuntansa muodostui paljolti ruotsalaisista nuorista upseereista, jotka osasivat asiansa, ja toimivat ajoittain eripuraisten suomalaisten tukena. Kaiken tämän eripuran ja epäuskonkin keskellä Mannerheimin tehtävä laajeni täysimittaiseksi sodaksi punaisten kapinan alkaessa Etelä-Suomessa ja Suomen suurissa kaupungeissa. Jos tähän asti Mannerheim ei ollut mitenkään kunnostautunut tai menestynyt sodankäynnissä (eikä edes johtanut suurta sotajoukkoa) hän teki Turtolan mukaan elämänsä suurimman teon ja onnistui siinä. Mannerheim ei aikaillut aloittaa kapinan kukistamista, ja määrätietoisesti valkoiset joukot etenivät voittoon.Vaikka Suomen sisällisota oli verinen ja historiamme karmeinta aikaa, se kesti vain muutaman kuukauden voittajien järjestäytymisen ja hyvän sotajohdon ansiosta.
Se, mitä tapahtui sisällissodan jälkeen, ei Turtolankaan kuvauksissa ole Mannerheimille ansioksi. Punaisten joukkojen summittaiset teloitukset, ja vankileirien huonot olot eivät saaneet juuri valtionhoitajaksi nimettyä Mannerheimia toimimaan. Voittoisa Mannerheim suuntasi katseensa enemmänkin Suomen rajojen ulkopuolelle ja erityisesti vanhaan kotikaupunkiinsa Pietariin, jonka hän kuvitteli puhdistavansa bolsevikeistä, ja "palauttavan" vanhan vallan Pietariin. Hieman oudohko haave selittynee Mannerheimin rakkaudesta Pietarin kaupunkiin ja sen entiseen elämään. Haihattelut "puhdistuksesta" kutenkin jäivät kun ensimmäinen maailmansota loppui ja tuli ilmeiseksi, ettei länsivalloilla ollut halua yhtyä Pietarin valloitukseen. Kaupunki kummitteli kuitenkin Mannerheimin mielissä, ja hän uskoi toivonsa toteutumiseen vielä kauan, tukien mm. heimosotia heimo-aatteen varjolla vaikka päätavoite olikin aina Pietarin "vapauttaminen".
Kotimaassa Mannerheimista oli valtionhoitajana tehty väliaikainen "presidentti". Ajatukset kuninkaan saamisesta Suomeen jätettiin Saksan hävittyä maailmansodan. Suomesta tuli lopullisesi tasavalta. Mannerheim näki tilaisuuden tulleen ja hän pyrki presidentiksi. Valkoisen kenraalin kannatus ei kuitenkaan riittänyt virkaan vaan äänestyksessä K.J.Ståhlberg voitti reilusti, ja hänet nimitettiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi.
Vaalikampanjan jälkeen alkaa Mannerheimin melkein 20 vuotta kestänyt "takapiruilu" suomalaisessa politiikassa. Teoriassa hän oli vetäytynyt katkeroituneena pois päivän politiikasta, mutta aina tarvittaessa tuki Suur-Suomen haihattelijoita, Lapuan liikettä ja osallistui valkoisten ajoittaisiin voitonjuhlien paraateihin. Tämä näennäisen rauhallinen aika Mannerheimin elämässä on Turtolan mukaan Suomen valtion kannalta ollut kriittistä ja vaarallista aikaa (sekä kommunismin että vastavoiman rajuina yrityksinä päästä Suomessa vallalle). Mannerheim ei epäröinyt tuen antamisessaan. Valtio koki 1930-luvulle tultaessa sotamarsalkan arvonimen saaneen Gustaf Mannerheimin jopa vaaralliseksi Suomelle, ja hänelle Turtolan kuvauksessa viisaasti keksittiin puolustusneuvoston puheenjohtajan virka. Näin marsalkka saatiin tiiviimmin valtion palvelukseen ja hänen haihattelunsa taka-alalla saivat jäädä.
Turtolalla on esittää kaksi selkeää ajanjaksoa, joiden aikana Mannerheimin toiminta on ollut erityisen viisasta ja hyväksi Suomelle. Toinen mainittiin jo edellä eli sisällissodassa nopea reagoiminen, ja valkoisten nopea voitto (ottaen huomioon että Mannerheim ei Suomesta ja suomalaisista mitään tiennyt). Toinen ajanjakso on puolustusneuvoston puheenjohtajan aika, jolloin Mannerheim aavisti parhaiten lähestyvän sodan, ja pyrki vaikuttamaan Suomen valmistautumiseen. Siinä hän onnistuikin siinä määrin, että Suomi pystyi varustautumaan vaikeissa oloissa tulevaan talvisotaan paremmin kuin hyökkäävä osapuoli. Talvisota olikin Suomelta voimakas osoitus puolustustahdosta ja -taidosta, joiden lopputuloksena Suomi menetti toki alueitaan mutta ei joutunut miehitetyksi.
Vastapainona marsalkka Mannerheimin loistokkaille toimille Turtola kuvaa useita hetkiä, jolloin sotamarsalkka ei ollut tilanteen tasalla tai muuten toimi ajattelemattomasti. Tätä oli mm. Mannerheimin koko nuoruus, mutta se ei aina ollut kohteesta itsestään kiinni. Sen sijaan suuria virheitä olivat sisällissodan "jatkohoito", ja Turtolan kuvaamana katastrofaalinen jatkosota. Jälkimmäisessä Mannerheim alkoi olla jo niin vanha ja väsynyt (Turtolan mukaan jopa hieman alkoholisoitunut?!), että toiminta Mikkelin päämajassa oli vajavaista. Vanha marsalkka halusi kuitenkin pitää langat käsissään. Virhearviointeihin kuului mm. lupaavasti alkaneen jatkosodan voittojen vyöryttäminen pitkälle Itä-Karjalaan Tarton rauhan rajojen taakse. Päämajassa oli kyllä miehiä, jotka olisivat osanneet "johtaa sotaa" paremmin, mutta vanha, kärttyisä, despoottinenkin Mannerheim piti kauhun tasapainoa yllä. Turtolan arviossa Mannerheimin vanhuus kulminoituu jatkosodan loppuvaiheisiin ja kykenemättömyyteen ymmärtää Neuvostoliiton valmistelevan Karjalankannaksella suurta läpimurtoa. Tietoa tällaisista valmisteluista kyllä oli, päämajassakin, mutta jostakin syystä Mannerheim ei tehnyt (tai osannut tehdä) merkittäviä päätöksiä suurhyökkäyksen estämiseksi, tai ainakin siihen varautumiseksi.
Sotien häviö sai vanhan Mannerheimin Turtolan mukaan vielä vainoharhaiseksikin. Osittain aiheestakin hän pelkäsi joutuvansa vankilaan sotatuomittujen mukana. Näinhän ei kuitenkaan tapahtunut. Mannerheim ei saanut syytettä ollenkaan. Syynä lienee ollut Stalinin jonkinlainen kunnioitus vanhaa Venäjän sotakouluja käynyttä marsalkkaa kohtaan. Joka tapauksessa Mannerheimin annettiin matkustaa "sairaslomalle" Portugaliin juuri sopivasti sotasyyllisyyksiä jaeltaessa.
Vanhuudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta Mannerheimia kutsuivat vielä presidentin velvollisuudet. Risto Ryti joutui sotasyyllisenä vankilaan, ja Suomi oli pakotettu valitsemaan vanhan marsalkan presidentiksi. Kausi jäi lyhyeksi. Etenkin kun Mannerheimille selvisi ettei häntä syytettäisi sodista, vetäytyi hän eläkkeelle.
Loppuaikanaan Carl Gustaf Emil Mannerheim vietti paljon aikaa ulkomailla. Hän osti Suomestakin kartanon, mutta ei viihtynyt. Ilmastonkin puolesta vanha sotamarsalkka asettui Sveitsiin. Valmontin yksityissairaalasta Montreux'n lähellä tuli Mannerheimin eläkekoti. Siellä hän suurimmaksi osaksi ehti sanella vielä muistelmansa niiden kirjoittajille Adolf Heinricksille ja Aladar Paasoselle. Marsalkka Mannerheim kuoli Lausannen sairaalassa 27. (tai 28.) tammikuuta vuonna 1951. 28. päivä sopi suomalaisille paremmin, olihan se päivä, jolloin Mannerheim vuonna 1918 aloitti valkoisten joukkojen taistelut Suomen sisällissodassa.
Turtolan kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta niitä suuria tunteita, joita marsalkka vieläkin herättää. Sinänsä on helpottavaa lukea historiankirjoitusta, jossa Mannerheim on kuvattu ihmisenä muiden joukossa. Oli hänen elämässään sitten skandaaleja Haminan kadettikoulussa tai aviomiehenä, ovat ne kuitenkin jollakin lailla selitettävissä kasvavan nuoren miehen traumoina, juurettomuutena, kyvyttömyytenä ihmissuhteisiin. Chevalierkaartin tuomat käytöstavat, ja etiketin tunteminen toivat Mannerheimille eräänlaista hohdokkuutta, jonka edessä niin Stalin kuin Hitlerkin tuntuivat ajoittain lumoutuneilta. Pietarista muodostui elämänmittainen pakkomielle. Pitkään Mannerheim haaveili kaupungin "vapauttamisesta" ja vanhan hohdokkuuden palauttamisesta. Ainoa kerta, kun marsalkalla olisi ollut ehkä mahdollisuus vaikuttaa Pietarin tulevaisuuteen, jäi jatkosodassa toteuttamatta. Saksan rinnalla Mannerheim ei ollut valmis hyökkäämään Pietariin.
Mielenkiintoista on, että Pietarissakin Mannerheim herättää vahvoja tunteita. Marsalkan vuonna 2016 paljastettu muistolaatta tuli töhrityksi moneen kertaan kunnes se siirrettiin alkuperäiseltä paikaltaan pois. Töhrijöille Mannerheim näyttäytyy lahtarina, Hitlerin kätyrinä ja Pietarin piirityksen tukijana. Näinkin voi historiaa kyllä tulkita. Ehkä Mannerheim kuitenkin oli enemmän vaivautunut saksalaisten sotaveljeydestä. Innokkaampiakin kenraaleja Suomessa löytyi Saksan kanssa vehtaamiseen. Mitä Pietariin tulee, Mannerheim oli ikuisesti bolsevikkejä vastaan, ja halusi tuhota ne. Kaupunki sinänsä oli Mannerheimin elämän ainut kunnon kotikaupunki, jota marsalkka rakasti. Niin tai näin, kun Suomi täyttää vuonna 2017 100 vuotta, tullee Mannerheimistakin ilmestymään taas uusia kirjoituksia ja kirjoja. Vuosi 2018 tuskin tekee tästä poikkeusta.
aaltojen hän näki länteen vyöryvän,
vetten veristen ja kyyneleisten,
Pyhän Toivon Virralle kun toi
pitkän ihmisiän kiertokulku.
Rinta paisui, silmä salamoi -
tässä hornan voimille on sulku!
Kuuliko hän äänten pauhinaa:
ken vois lyödä Suomen armeijaa,
Mannerheim kun johtaa meitä!
- Yrjö Jylhä
Suomalainen historiankirjoitus sodistamme on pitkälti siirtynyt "kansa taisteli" -henkisistä sankaritaruista tabujen ja myyttien kriittiseen tarkkailuun. Aikaisempi kaukopartioiden ja taistelujen ihannointi ja hehkutus on pikku hiljaa väistynyt enemmän sotien raadollisuuden ja julmuuksien kuvauksiin. Ville Kivimäen Murtuneet mielet käsitteli taannoin traumatisoituneita rintamamiehiä ja -naisia. Samaan suuntaan ovat siirtyneet myös vuoden 1918 sisällissodan (vapaussodan/kapinan jne.) kuvaukset. Lapsien, siviilien ja naisten kohtaloita vuonna 1918 tuodaan tietokirjoissa enemmän ja enemmän esiin. Lisäksi Suomessa olleiden sotavankien kohtalot ovat jo jonkin aikaa puhuttaneet kirjailijoita, niin vuoden 1918 jälkeiset sotavankileirit kuin jatkosodan aikaiset keskitysleirit.
Sotahistorian perinteisiin kuuluu myös yksittäisten sotasankareiden nostaminen omille jalustoilleen. Suomessa tämä on kohdistunut luonnollisesti aina Carl Gustaf Emil Mannerheimiin, jolla oli ylin sotajohto niin vuoden 1918 valkoisissa joukoissa kuin sitten koko Suomen sotajohto 1939-1945. Ylhäällä oleva osa Yrjö Jylhän runoa on hyvä osoitus siitä palvonnasta ja kultista, jotka Mannerheimia ympäröivät jatkosodan aikoihin jatkuen yhä näihin päiviin saakka. Joillekin on vielä vaikeaa käsittää Mannerheimia ihmisenä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen. Joillekin Mannerheimin "ampuminen jalustalta" on muodostunut pakkomielteeksi. Onneksi joukkoon mahtuu nykyään niitä, kuten Martti Turtola, jonka Mannerheim-kirja tuntuu hyvin objektiiviselta ja todenmukaiselta kuvaukselta miehestä, joka on suomalaisten taholta äänestetty jopa kaikkien aikojen tärkeimmäksi suomalaiseksi ihmiseksi.
Ymmärrettävästi Mannerheimista on kirjoitettu paljon mutta paljon on jätetty kertomatta. Ensimmäisenä muistelmia ehti tehdä itse Mannerheim, joka ennen kuolemaansa saneli kaksiosaisen kirjan Muistelmat. Siinä Gustaf Mannerheim ei käsitellyt lapsuuttaan, nuoruuttaan eikä paljon muutakaan yksityselämästään. Tarkempaa ja laveampaa työtä teki Mannerheim-historioitsija Stig Jägerskiöld, jonka kahdeksanosainen Mannerheim-kirjasarja on tunnetuin (ja osittain myös ollut este tuoreimmille tutkimuksille). Uusia elämänkertoja kuitenkin on viime vuosinakin taas ilmestynyt Turtolan lisäksi mm. Juhani Suomen kirjoittamana.
Gustaf Mannerheimin lapsuus ei antanut eväitä tasapainoiseen tulevaisuuteen. Isä tuhlasi perheen rahat mm. uhkapeleihin, ja vararikkoisena karkasi toisen naisen mukana Ranskaan. Gustafin äiti jäi seitsemän lapsen kanssa hylättynä Suomeen. Vuosi isän karkumatkan jälkeen äiti kuoli ja näin tulevasta marsalkasta tuli orpo 13-vuotiaana. Suku oli kyllä laaja ja mm. opiskelupaikat Haminassa ja myöhemmin Pietarissa järjestyivät Mannerheimille helposti. Isän ja erityisesti äidin poismeno Gustafin elämästä jo varhaisessa vaiheessa ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta siihen, millainen mies Mannerheimista kasvoi. Sisarukset olivat tiiviisti yhteydessä toisiinsa, Gustaf erityisesti vanhimpaan sisareensa Sophieen. Hyvin tärkeä henkilö tulevan marsalkan elämässä oli hänen enonsa, joka toimi opiskelijan rahoittajana pitkään kunnes kyllästyi kustantamaan Gustafin viinanjuontia ja muuta riettailua.
Gustaf Mannerheimille tuli nuorena tavaksi tulla erotetuksi kouluista, joissa hän opiskeli. Näin myös kävi kuuluisimmassa tapauksessa, Haminan kadettikoulussa. Teemu Keskisarjan Hulttio on juuri ilmestynyt kirja, joka käsittelee Mannerheimin nuoruutta tuoreella otteella, ja kuvaa hyvin mm. Haminan aikaisia juominkeja ja muita sähläilyjä.
Mannerheimin elämään mahtuu mielenkiintoisia valintoja, jopa erikoisia, ja niistä ensimmäinen oli Nikolain ratsukouluun Pietariin pyrkiminen kadettikoulun potkujen ja ylioppilaskirjoitusten (huom! onnistuneiden) jälkeen. Koko Mannerheimin sisaruskatras oli aktiivinen suomalaisuusasian puolustaja (mm. vanhin veli Carl karkotettiin innokkaana aktivistina Ruotsiin), ja kaikille muillekin sukulaisille oli yllätys ja jopa pettymys, että Gustaf halusi lähteä "luomaan uraa" Venäjälle. Myöskin ratsuväki ei valintana ollut kovin viisas, jos ajatteli menestyvänsä nimenomaan sotilaana. Ratsuväen aika sodissa oli auttamattomasti käymässä loppuun. Mannerheim myös meni naimisiin Venäjällä ja sai kaksi tytärtä. Vaimo oli rikas, ja liitto tuntui enemmän rahan takia muodostetulta. Gustafin elämäntyyli kulutti rahaa. Liitto ei kauaa kestänyt, vaimo ei kestänyt miestään, ja muutti Pariisiin tyttärien kanssa. Vasta myöhemmin, vanhoilla päivillään, Mannerheim pystyi vielä luomaan muodolliset suhteet vanhimpaan tyttäreensä.
Nikolain ratsukoulun aikana Mannerheimin vastuut olivat enimmäkseen seremoniallisia, ja mm. hevosten ostomatkoja pitkin Eurooppaa. Viinaa meni hulppeasti ja elämä muutenkin oli huikentelevaa. Mannerheim pääsi pian chevalierkaartiin, joka oli tsaarin "henkikaarti", paljon juhlallisuuksissa, edustustilaisuuksissa ja seremonioissa edustanut kaarti. Mannerheimin virallinen sotakoulutus oli aika viihteellistä. Halveksuntaa tuli jatkossa enemmänkin, mm. Suomen sisällissodassa saksalainen komentaja Rüdiger von der Goltz ei voinut olla inhoamatta ja ihmettelemättä Mannerheimin, "operettikenraalin" otteita.
Ajan mittaan Mannerheimin sotakasteetkin tulivat Venäjän-Japanin sodassa ja ensimmäisessä maailmansodassa Puolan rintamalla. Kuten Turtolakin huomauttaa, Mannerheim ei kuitenkaan koskaan käynyt sota-akatemiaa, eikä siten ollut tuttu sotastrategioiden kanssa. Kesken maailmansodan Venäjän vallankumous, ja varsinkin bolsevikkien aloittama tsaarin upseerien vainoaminen sai Mannerheimiin liikettä ja hän kiiruhtikin Odessan rintamalta vuoden 1917 lopulla kotimaahansa Suomeen. Olihan Suomessakin liikehdintää. Sisällissota koputteli ovella, Mannerheimille olisi käyttöä.
Turtolan kirjassa Mannerheimin Suomeen tuloa on kuvattu hieman erilailla kuin perinteisesti, jossa Mannerheim oli eräänlainen taivaan lahja valkoiselle Suomelle sisällisodan joukkojen komentajana. Turtola huomauttaa oikein, että Mannerheim ei tiennyt Suomesta ja suomalaisista mitään. Sortovuosien aikaan Gustaf oli Pietarissa, Japanissa ja Aasian ratsastuksellaan, eikä ymmärrettävästikään Suomen tilannetta paljon seurannut, jos ollenkaan. Lisäksi Mannerheimia ei Suomen olot tainneet edes kiinnostaa. Mielenkiintoista on myös, että Mannerheimia on pidetty kielimiehenä, mutta ei hän suomen kieltä osannut. Eikä hän osannut hyvin itse asiassa venäjääkään.
Suomeen siis saapui kuohuttavaan vuoteen 1918 melkein täysi ummikko Odessan rintamalta. Nyt hänellä oli tehtävänään asettua Vaasaan johtamaan valkoista sotajoukkoa, jonka tehtävänä oli alkaa järjestämään venäläisten sotilaiden aseistariisumista ja karkotusta Venäjälle juuri itsenäistyneestä Suomesta. Eli, Venäjällä oppinsa saanut sotilas tuli oikeastaan "kanssaveljiään" häätämään Suomesta. Samalla Saksasta Mannerheimin joukkoihin tuli koulutettuja jääkäreitä, joiden suhtautuminen "ryssän upseeriin" oli vähintäänkin epäilevä. Mieluiten tulehtunut tilanne Suomessa olisi hoidettu Saksassa koulutettujen jääkäriupseereiden voimin.
Mannerheimin onneksi hänen esikuntansa muodostui paljolti ruotsalaisista nuorista upseereista, jotka osasivat asiansa, ja toimivat ajoittain eripuraisten suomalaisten tukena. Kaiken tämän eripuran ja epäuskonkin keskellä Mannerheimin tehtävä laajeni täysimittaiseksi sodaksi punaisten kapinan alkaessa Etelä-Suomessa ja Suomen suurissa kaupungeissa. Jos tähän asti Mannerheim ei ollut mitenkään kunnostautunut tai menestynyt sodankäynnissä (eikä edes johtanut suurta sotajoukkoa) hän teki Turtolan mukaan elämänsä suurimman teon ja onnistui siinä. Mannerheim ei aikaillut aloittaa kapinan kukistamista, ja määrätietoisesti valkoiset joukot etenivät voittoon.Vaikka Suomen sisällisota oli verinen ja historiamme karmeinta aikaa, se kesti vain muutaman kuukauden voittajien järjestäytymisen ja hyvän sotajohdon ansiosta.
Se, mitä tapahtui sisällissodan jälkeen, ei Turtolankaan kuvauksissa ole Mannerheimille ansioksi. Punaisten joukkojen summittaiset teloitukset, ja vankileirien huonot olot eivät saaneet juuri valtionhoitajaksi nimettyä Mannerheimia toimimaan. Voittoisa Mannerheim suuntasi katseensa enemmänkin Suomen rajojen ulkopuolelle ja erityisesti vanhaan kotikaupunkiinsa Pietariin, jonka hän kuvitteli puhdistavansa bolsevikeistä, ja "palauttavan" vanhan vallan Pietariin. Hieman oudohko haave selittynee Mannerheimin rakkaudesta Pietarin kaupunkiin ja sen entiseen elämään. Haihattelut "puhdistuksesta" kutenkin jäivät kun ensimmäinen maailmansota loppui ja tuli ilmeiseksi, ettei länsivalloilla ollut halua yhtyä Pietarin valloitukseen. Kaupunki kummitteli kuitenkin Mannerheimin mielissä, ja hän uskoi toivonsa toteutumiseen vielä kauan, tukien mm. heimosotia heimo-aatteen varjolla vaikka päätavoite olikin aina Pietarin "vapauttaminen".
Kotimaassa Mannerheimista oli valtionhoitajana tehty väliaikainen "presidentti". Ajatukset kuninkaan saamisesta Suomeen jätettiin Saksan hävittyä maailmansodan. Suomesta tuli lopullisesi tasavalta. Mannerheim näki tilaisuuden tulleen ja hän pyrki presidentiksi. Valkoisen kenraalin kannatus ei kuitenkaan riittänyt virkaan vaan äänestyksessä K.J.Ståhlberg voitti reilusti, ja hänet nimitettiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi.
Vaalikampanjan jälkeen alkaa Mannerheimin melkein 20 vuotta kestänyt "takapiruilu" suomalaisessa politiikassa. Teoriassa hän oli vetäytynyt katkeroituneena pois päivän politiikasta, mutta aina tarvittaessa tuki Suur-Suomen haihattelijoita, Lapuan liikettä ja osallistui valkoisten ajoittaisiin voitonjuhlien paraateihin. Tämä näennäisen rauhallinen aika Mannerheimin elämässä on Turtolan mukaan Suomen valtion kannalta ollut kriittistä ja vaarallista aikaa (sekä kommunismin että vastavoiman rajuina yrityksinä päästä Suomessa vallalle). Mannerheim ei epäröinyt tuen antamisessaan. Valtio koki 1930-luvulle tultaessa sotamarsalkan arvonimen saaneen Gustaf Mannerheimin jopa vaaralliseksi Suomelle, ja hänelle Turtolan kuvauksessa viisaasti keksittiin puolustusneuvoston puheenjohtajan virka. Näin marsalkka saatiin tiiviimmin valtion palvelukseen ja hänen haihattelunsa taka-alalla saivat jäädä.
Turtolalla on esittää kaksi selkeää ajanjaksoa, joiden aikana Mannerheimin toiminta on ollut erityisen viisasta ja hyväksi Suomelle. Toinen mainittiin jo edellä eli sisällissodassa nopea reagoiminen, ja valkoisten nopea voitto (ottaen huomioon että Mannerheim ei Suomesta ja suomalaisista mitään tiennyt). Toinen ajanjakso on puolustusneuvoston puheenjohtajan aika, jolloin Mannerheim aavisti parhaiten lähestyvän sodan, ja pyrki vaikuttamaan Suomen valmistautumiseen. Siinä hän onnistuikin siinä määrin, että Suomi pystyi varustautumaan vaikeissa oloissa tulevaan talvisotaan paremmin kuin hyökkäävä osapuoli. Talvisota olikin Suomelta voimakas osoitus puolustustahdosta ja -taidosta, joiden lopputuloksena Suomi menetti toki alueitaan mutta ei joutunut miehitetyksi.
Vastapainona marsalkka Mannerheimin loistokkaille toimille Turtola kuvaa useita hetkiä, jolloin sotamarsalkka ei ollut tilanteen tasalla tai muuten toimi ajattelemattomasti. Tätä oli mm. Mannerheimin koko nuoruus, mutta se ei aina ollut kohteesta itsestään kiinni. Sen sijaan suuria virheitä olivat sisällissodan "jatkohoito", ja Turtolan kuvaamana katastrofaalinen jatkosota. Jälkimmäisessä Mannerheim alkoi olla jo niin vanha ja väsynyt (Turtolan mukaan jopa hieman alkoholisoitunut?!), että toiminta Mikkelin päämajassa oli vajavaista. Vanha marsalkka halusi kuitenkin pitää langat käsissään. Virhearviointeihin kuului mm. lupaavasti alkaneen jatkosodan voittojen vyöryttäminen pitkälle Itä-Karjalaan Tarton rauhan rajojen taakse. Päämajassa oli kyllä miehiä, jotka olisivat osanneet "johtaa sotaa" paremmin, mutta vanha, kärttyisä, despoottinenkin Mannerheim piti kauhun tasapainoa yllä. Turtolan arviossa Mannerheimin vanhuus kulminoituu jatkosodan loppuvaiheisiin ja kykenemättömyyteen ymmärtää Neuvostoliiton valmistelevan Karjalankannaksella suurta läpimurtoa. Tietoa tällaisista valmisteluista kyllä oli, päämajassakin, mutta jostakin syystä Mannerheim ei tehnyt (tai osannut tehdä) merkittäviä päätöksiä suurhyökkäyksen estämiseksi, tai ainakin siihen varautumiseksi.
Sotien häviö sai vanhan Mannerheimin Turtolan mukaan vielä vainoharhaiseksikin. Osittain aiheestakin hän pelkäsi joutuvansa vankilaan sotatuomittujen mukana. Näinhän ei kuitenkaan tapahtunut. Mannerheim ei saanut syytettä ollenkaan. Syynä lienee ollut Stalinin jonkinlainen kunnioitus vanhaa Venäjän sotakouluja käynyttä marsalkkaa kohtaan. Joka tapauksessa Mannerheimin annettiin matkustaa "sairaslomalle" Portugaliin juuri sopivasti sotasyyllisyyksiä jaeltaessa.
Vanhuudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta Mannerheimia kutsuivat vielä presidentin velvollisuudet. Risto Ryti joutui sotasyyllisenä vankilaan, ja Suomi oli pakotettu valitsemaan vanhan marsalkan presidentiksi. Kausi jäi lyhyeksi. Etenkin kun Mannerheimille selvisi ettei häntä syytettäisi sodista, vetäytyi hän eläkkeelle.
Loppuaikanaan Carl Gustaf Emil Mannerheim vietti paljon aikaa ulkomailla. Hän osti Suomestakin kartanon, mutta ei viihtynyt. Ilmastonkin puolesta vanha sotamarsalkka asettui Sveitsiin. Valmontin yksityissairaalasta Montreux'n lähellä tuli Mannerheimin eläkekoti. Siellä hän suurimmaksi osaksi ehti sanella vielä muistelmansa niiden kirjoittajille Adolf Heinricksille ja Aladar Paasoselle. Marsalkka Mannerheim kuoli Lausannen sairaalassa 27. (tai 28.) tammikuuta vuonna 1951. 28. päivä sopi suomalaisille paremmin, olihan se päivä, jolloin Mannerheim vuonna 1918 aloitti valkoisten joukkojen taistelut Suomen sisällissodassa.
Turtolan kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta niitä suuria tunteita, joita marsalkka vieläkin herättää. Sinänsä on helpottavaa lukea historiankirjoitusta, jossa Mannerheim on kuvattu ihmisenä muiden joukossa. Oli hänen elämässään sitten skandaaleja Haminan kadettikoulussa tai aviomiehenä, ovat ne kuitenkin jollakin lailla selitettävissä kasvavan nuoren miehen traumoina, juurettomuutena, kyvyttömyytenä ihmissuhteisiin. Chevalierkaartin tuomat käytöstavat, ja etiketin tunteminen toivat Mannerheimille eräänlaista hohdokkuutta, jonka edessä niin Stalin kuin Hitlerkin tuntuivat ajoittain lumoutuneilta. Pietarista muodostui elämänmittainen pakkomielle. Pitkään Mannerheim haaveili kaupungin "vapauttamisesta" ja vanhan hohdokkuuden palauttamisesta. Ainoa kerta, kun marsalkalla olisi ollut ehkä mahdollisuus vaikuttaa Pietarin tulevaisuuteen, jäi jatkosodassa toteuttamatta. Saksan rinnalla Mannerheim ei ollut valmis hyökkäämään Pietariin.
Mielenkiintoista on, että Pietarissakin Mannerheim herättää vahvoja tunteita. Marsalkan vuonna 2016 paljastettu muistolaatta tuli töhrityksi moneen kertaan kunnes se siirrettiin alkuperäiseltä paikaltaan pois. Töhrijöille Mannerheim näyttäytyy lahtarina, Hitlerin kätyrinä ja Pietarin piirityksen tukijana. Näinkin voi historiaa kyllä tulkita. Ehkä Mannerheim kuitenkin oli enemmän vaivautunut saksalaisten sotaveljeydestä. Innokkaampiakin kenraaleja Suomessa löytyi Saksan kanssa vehtaamiseen. Mitä Pietariin tulee, Mannerheim oli ikuisesti bolsevikkejä vastaan, ja halusi tuhota ne. Kaupunki sinänsä oli Mannerheimin elämän ainut kunnon kotikaupunki, jota marsalkka rakasti. Niin tai näin, kun Suomi täyttää vuonna 2017 100 vuotta, tullee Mannerheimistakin ilmestymään taas uusia kirjoituksia ja kirjoja. Vuosi 2018 tuskin tekee tästä poikkeusta.
Kommentit