EU palkitsi vuonna 2013 yli 40 eurooppalaista henkilöä erityisellä EU:n kansalaisuuspalkinnolla. Heidän joukkoonsa kuului myös slovenialainen kirjailija Boris Pahor. Suomessa vähemmän tunnettu, mutta esimerkiksi Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi usein veikattu Pahor on elänyt pitkän elämän (28. elokuuta 2013 hän täytti kunnioitettavat 100 vuotta), jonka varrella hän on liiankin aitiopaikalta päässyt kokemaan Euroopan mullistuksia. Suomeksi Pahorilta on julkaistu vain hänen ns. pääteos, Nekropoli. Alun perin vuonna 1967 ilmestynyt muistelmateos käsittelee kirjailijan kokemuksia useilta keskitysleireiltä toisen maailmansodan aikana.
Boris Pahor on syntynyt siis vuonna 1913 Triestessä, ja hänen kokemuksensa ihmisten julmuuksista ja mielivallasta juontavat juurensa jo 1920-luvun taitteeseen. Slovenialaisia ei Triestessä fasistisen Italian toimesta kohdeltu silkkihansikkain. Vaikkakin Nekropoli keskittyy enimmäkseen Pahorin keskitysleiriaikoihin, kuvailee hän myös sloveenien ahdinkoa ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Triesteläiset sloveenit kävivät läpi italialaistamisprosessin, jossa mm. kaikkien nimet muutettiin italialaisiksi. Fasistinen hallinto pakotti myös hautakivissä olevat nimet muutettaviksi. Sloveenivähemmistön ammatinsaantia rajoitettiin ja älymystöä vainottiin. Hallitusrakennukset joutuivat tuhopolttojen kohteeksi.
Natsien tullessa valtaan Saksassa 1930-luvulla ja myöhemmin alkaessa aggressiivisen laajentumisvimmansa, oli Pahor valmis liittymään vastarintatoimintaan. Hänet kuitenkin ilmiannettiin tuntemattoman tahon toimesta, Gestapo pidätti hänet, ja Pahor aloitti taistelunsa elämästään eri keskitysleireillä.
Nekropoli-kirjassa Pahor palaa Ranskaan Natzweiler-Struthofin keskitysleirille, jossa hän vietti suurimman osan leiriajastaan. Tämän kesällä 1966 tehdyn paluunsa aikana Pahor muistelee leirissä kävellessään reilun kahdenkymmenen vuoden takaisia kokemuksiaan. Hän tarkkailee turistien virtaa, opastuskierroksia, ja samalla vaeltelee omissa muistoissaan.
Pahor ei osaa Struthofissa asettua turistin asemaan. Leiri on siellä olleiden (elävien ja kuolleiden) omaisuutta. Kuinka kukaan ulkopuolinen vuonna 1966 pääsisi edes lähelle niitä tunnelmia, joita leirissä asuneet kokivat. Sitä paitsi erään turistin tokaistessa "Voi poloisia!" pohtii Pahor kauhistumisen olevan samaa tasoa, kuin voivottelulla kissan jäätyä auton alle. Vielä kaksikymmentä vuotta julmuuksien loppumisen jälkeen osa ihmisistä ei ole tietoinen leiriolosuhteista tai siellä vallinneista tuhoamisoperaatioista.
Toisaalta Pahorin muistelut keskitysleiriajasta sisältävät myös positiivisia asioita. Niinkin karmeissa olosuhteissa muodostui monia kaveruussuhteita. Lisäksi Pahor palveli kaikissa leireissä sairaanhoitajana, jolla oli tiettyjä erivapauksia. Hänen ei tarvinnut osallistua varsinaisiin työleirin tehtäviin. Sairaanhoitaja teki myös läheistä yhteistyötä leirien lääkäreiden kanssa (jotka yleensä kyllä olivat myös keskitysleirille kuolemaan tuotuja, usein ranskalaisia, tsekkejä, hollantilaisia tai jopa norjalaisia lääkäreitä, mutta nauttivat hyvin vapaista oloista). Sairaiden hoitajilla oli ajoittain yllättävän vapaat kädet toimia ja Pahor kuvailee hyvinkin aitoja yrityksiä (ja onnistumisia) parantaa kivilouhimossa loukkaantuneita. Samalla kuitenkin nälän, riutumisen ja epäinhimillisten olojen suhteen sairaanhoitajatkin olivat aseettomia ja Pahor sai tottua ruumiiden kantamiseen erilliseen kuolleiden kellariin.
Nekropolissa Pahor korostaa ihmisten välisen ystävyyden ja jopa tietynlaisen humanismin (outoa kun miettii olosuhteita) pitäneen ainakin Pahorin hengissä. Kirjailija muistelee leirillä ollutta maamiestään Tomaszia, joka alusta loppuun säilyttää hymyn kasvoillaan, katseen kirkkaana ja uskon ihmisiin. Kun sodan loppuvaiheessa leiriä ollaan lakkauttamassa ja odotellaan siirtoa kohti Dachauta, on maamies vain tyytyväinen että he matkustavat lähemmäs kotia. Tomas ehtii kuolla Struthofissa ennen lähtöä. Tsekkilääkärin tehdessä ruumiinavauksia ja solmiessaan avauksia kiinni "palmikoiksi" pohtii Pahor kuinka ylpeänä Tomasz hänelle kertoisi omasta hienosta uudesta "palmikostaan".
Kauniisti kuin tulipunainen tulppaani leimuaa tuli polttouunin piipusta kun eräänä yönä Struthofissa poltetaan nuoria partisaanityttöjä. Heidät on tuotu suoraan leiriin, tapettu ja syötetty uunin ruoaksi.Tämän jälkeen leirin vangit saavat peseytyä rentouttavan lämpimässä suihkussa. Kukaan ei jaksa välittää siitä, että vesi on lämmitetty kellarin polttouunilla ja ihmiset ovat "halkoina". Struthofissa on usein tarjolla lämmin suihku.
Kun lähtö leiriltä koittaa, on leiriläisten oma orkesteri (hanuristi, viulisti ja trumpetisti) saattelemassa vankeja matkalle. Osa leiriläisistä ei pääse omin voimin rappusia ylös kohti kuljetuksia, vaan sammakon tavoin he ojentelevat jäseniään sinne tänne. Ja koko ajan taustalla soi reipas musiikki.
Pahor osaa siis myös järkyttää. Mutta vartijoiden ja sotilaiden mahdolliset raakuudet jäävät taka-alalle. Pahor jopa kuvaa nuorta saksalaista sotilasta, joka antaa Pahorille ylimääräisen riisiannoksen huomatessaan miten sairaanhoitaja onnistuu eräässä vangille tehtävässä kirurgisessa operaatiossa. Kuinka odottamattomalta taholta erikoiseen aikaan kunnianosoitus tuleekaan.
Dachaun jälkeen Pahorin tie vie Harzungeniin, jossa hän sairastuu keuhkotuberkuloosiin. Keskitysleirien outouksiin kuuluu tässäkin tilanteessa Pahorin kohtalo. Sen sijaan, että hänen annettaisiin sairastaa, riutua ja kuolla, lähetetäänkin Pahor röntgentutkimuksiin. Sieltä palattuaan on edessä uusi muutto Bergen-Belseniin ja hyvin pian vapautuminen sodan päättyessä. Boris Pahorille tämä merkitsee uuden taistelun alkua keuhkoparantoloissa.
Kirjan lopussa Pahor tutkii vielä Struthofin leirin lähistöllä olevaa kaasukammiota. Pahorille itselleen ei koskaan selvinnyt, että Struthofissa myös kaasutettiin ihmisiä kuolleiksi. Tosin sairaanhoitajana hän kohtasi silloin tällöin potilaita, joilla oli muista potilaista poikkeavia hengitysvaikeuksia ym. erikoisempia oireita. Sodan loputtua huomattiin, että Struthofissa tehtiin tohtori August Hirnin johdolla paljonkin kokeita juutalaisilla "potilailla".
Boris Pahorin paluu Struthofiin loppuu yöuniin hänen omassa autossaan. Hän tekee läheisellä leirintäalueella päätöksen olla menemättä lähihotelliin. Seuraavana päivänä hän jatkanee matkaansa kohti Triesteä.
Boris Pahor on syntynyt siis vuonna 1913 Triestessä, ja hänen kokemuksensa ihmisten julmuuksista ja mielivallasta juontavat juurensa jo 1920-luvun taitteeseen. Slovenialaisia ei Triestessä fasistisen Italian toimesta kohdeltu silkkihansikkain. Vaikkakin Nekropoli keskittyy enimmäkseen Pahorin keskitysleiriaikoihin, kuvailee hän myös sloveenien ahdinkoa ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Triesteläiset sloveenit kävivät läpi italialaistamisprosessin, jossa mm. kaikkien nimet muutettiin italialaisiksi. Fasistinen hallinto pakotti myös hautakivissä olevat nimet muutettaviksi. Sloveenivähemmistön ammatinsaantia rajoitettiin ja älymystöä vainottiin. Hallitusrakennukset joutuivat tuhopolttojen kohteeksi.
Natsien tullessa valtaan Saksassa 1930-luvulla ja myöhemmin alkaessa aggressiivisen laajentumisvimmansa, oli Pahor valmis liittymään vastarintatoimintaan. Hänet kuitenkin ilmiannettiin tuntemattoman tahon toimesta, Gestapo pidätti hänet, ja Pahor aloitti taistelunsa elämästään eri keskitysleireillä.
Nekropoli-kirjassa Pahor palaa Ranskaan Natzweiler-Struthofin keskitysleirille, jossa hän vietti suurimman osan leiriajastaan. Tämän kesällä 1966 tehdyn paluunsa aikana Pahor muistelee leirissä kävellessään reilun kahdenkymmenen vuoden takaisia kokemuksiaan. Hän tarkkailee turistien virtaa, opastuskierroksia, ja samalla vaeltelee omissa muistoissaan.
Pahor ei osaa Struthofissa asettua turistin asemaan. Leiri on siellä olleiden (elävien ja kuolleiden) omaisuutta. Kuinka kukaan ulkopuolinen vuonna 1966 pääsisi edes lähelle niitä tunnelmia, joita leirissä asuneet kokivat. Sitä paitsi erään turistin tokaistessa "Voi poloisia!" pohtii Pahor kauhistumisen olevan samaa tasoa, kuin voivottelulla kissan jäätyä auton alle. Vielä kaksikymmentä vuotta julmuuksien loppumisen jälkeen osa ihmisistä ei ole tietoinen leiriolosuhteista tai siellä vallinneista tuhoamisoperaatioista.
Toisaalta Pahorin muistelut keskitysleiriajasta sisältävät myös positiivisia asioita. Niinkin karmeissa olosuhteissa muodostui monia kaveruussuhteita. Lisäksi Pahor palveli kaikissa leireissä sairaanhoitajana, jolla oli tiettyjä erivapauksia. Hänen ei tarvinnut osallistua varsinaisiin työleirin tehtäviin. Sairaanhoitaja teki myös läheistä yhteistyötä leirien lääkäreiden kanssa (jotka yleensä kyllä olivat myös keskitysleirille kuolemaan tuotuja, usein ranskalaisia, tsekkejä, hollantilaisia tai jopa norjalaisia lääkäreitä, mutta nauttivat hyvin vapaista oloista). Sairaiden hoitajilla oli ajoittain yllättävän vapaat kädet toimia ja Pahor kuvailee hyvinkin aitoja yrityksiä (ja onnistumisia) parantaa kivilouhimossa loukkaantuneita. Samalla kuitenkin nälän, riutumisen ja epäinhimillisten olojen suhteen sairaanhoitajatkin olivat aseettomia ja Pahor sai tottua ruumiiden kantamiseen erilliseen kuolleiden kellariin.
Nekropolissa Pahor korostaa ihmisten välisen ystävyyden ja jopa tietynlaisen humanismin (outoa kun miettii olosuhteita) pitäneen ainakin Pahorin hengissä. Kirjailija muistelee leirillä ollutta maamiestään Tomaszia, joka alusta loppuun säilyttää hymyn kasvoillaan, katseen kirkkaana ja uskon ihmisiin. Kun sodan loppuvaiheessa leiriä ollaan lakkauttamassa ja odotellaan siirtoa kohti Dachauta, on maamies vain tyytyväinen että he matkustavat lähemmäs kotia. Tomas ehtii kuolla Struthofissa ennen lähtöä. Tsekkilääkärin tehdessä ruumiinavauksia ja solmiessaan avauksia kiinni "palmikoiksi" pohtii Pahor kuinka ylpeänä Tomasz hänelle kertoisi omasta hienosta uudesta "palmikostaan".
Kauniisti kuin tulipunainen tulppaani leimuaa tuli polttouunin piipusta kun eräänä yönä Struthofissa poltetaan nuoria partisaanityttöjä. Heidät on tuotu suoraan leiriin, tapettu ja syötetty uunin ruoaksi.Tämän jälkeen leirin vangit saavat peseytyä rentouttavan lämpimässä suihkussa. Kukaan ei jaksa välittää siitä, että vesi on lämmitetty kellarin polttouunilla ja ihmiset ovat "halkoina". Struthofissa on usein tarjolla lämmin suihku.
Kun lähtö leiriltä koittaa, on leiriläisten oma orkesteri (hanuristi, viulisti ja trumpetisti) saattelemassa vankeja matkalle. Osa leiriläisistä ei pääse omin voimin rappusia ylös kohti kuljetuksia, vaan sammakon tavoin he ojentelevat jäseniään sinne tänne. Ja koko ajan taustalla soi reipas musiikki.
Pahor osaa siis myös järkyttää. Mutta vartijoiden ja sotilaiden mahdolliset raakuudet jäävät taka-alalle. Pahor jopa kuvaa nuorta saksalaista sotilasta, joka antaa Pahorille ylimääräisen riisiannoksen huomatessaan miten sairaanhoitaja onnistuu eräässä vangille tehtävässä kirurgisessa operaatiossa. Kuinka odottamattomalta taholta erikoiseen aikaan kunnianosoitus tuleekaan.
Dachaun jälkeen Pahorin tie vie Harzungeniin, jossa hän sairastuu keuhkotuberkuloosiin. Keskitysleirien outouksiin kuuluu tässäkin tilanteessa Pahorin kohtalo. Sen sijaan, että hänen annettaisiin sairastaa, riutua ja kuolla, lähetetäänkin Pahor röntgentutkimuksiin. Sieltä palattuaan on edessä uusi muutto Bergen-Belseniin ja hyvin pian vapautuminen sodan päättyessä. Boris Pahorille tämä merkitsee uuden taistelun alkua keuhkoparantoloissa.
Kirjan lopussa Pahor tutkii vielä Struthofin leirin lähistöllä olevaa kaasukammiota. Pahorille itselleen ei koskaan selvinnyt, että Struthofissa myös kaasutettiin ihmisiä kuolleiksi. Tosin sairaanhoitajana hän kohtasi silloin tällöin potilaita, joilla oli muista potilaista poikkeavia hengitysvaikeuksia ym. erikoisempia oireita. Sodan loputtua huomattiin, että Struthofissa tehtiin tohtori August Hirnin johdolla paljonkin kokeita juutalaisilla "potilailla".
Boris Pahorin paluu Struthofiin loppuu yöuniin hänen omassa autossaan. Hän tekee läheisellä leirintäalueella päätöksen olla menemättä lähihotelliin. Seuraavana päivänä hän jatkanee matkaansa kohti Triesteä.
Kommentit