Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Dickerin kirja on saanut kunnon julkisuusmyllyn ja markkinoinnin taakseen. Eikä mikään ihme kun kyseessä on perinteisen Tammen Keltaisen kirjaston tuote sarjan täyttäessä tänä vuonna 60 vuotta. Kirjan pitäisi olla "kesän tapaus", kaikkien kesäkirjojen kesäkirja Nabokovin ja Philip Rothin hengessä. Paksuutta on muutama sivu päälle 800 sivua. Mukaan on mahdutettu niin kirjailijan ahdinkoa, murhamysteeriä, "twin peaks" -tyylistä mystiikkaa, romantiikkaa jne. Kyllähän sitä tietty 800 sivuun mahtuukin.

Mutta, mutta...ei Dicker oikein saa syttymään kuin ehkä viimeisellä sadalla sivulla. Tuntuu sille, että ongelman juuri on se, että kirjaan on yritetty mahduttaa kaikki mahdollinen. Ehkäpä tarina 15-vuotiaan tytön ja aikuisen miehen välisestä rakkaudesta maustettuna murhamysteerillä olisi riittänyt.

Kyllä sekin vielä menettelee että murhaajaepäillyn ollessa kirjallisuuden opettaja niin hänen oppilaansa saapuu pikkukaupunkiin yrityksenään pelastaa opettajan maine. Varsinkin kun opettaja ilmiselvästi ei murhaaja ole. Mutta opettajan ja oppilaan kirjallisuusmenestyksien, kustannustoimittajien, ja valkoisen paperin kauhujen kuvaamiset saavat osittain naurettavia piirteitä. Jokaista lukua edeltää "oppitunti" kirjn kirjoittamisen saloista. Mikäpäs siinä. Se tärkein tosin puuttuu, tiivistäminen!

Kirjan romantiikkaosuudet tuntuvat kioskikirjallisuudelta. Palavasti toisiinsa rakastuneet henkilöt toistelevat sivukaupalla rakkauttaan ja mahdottomuutta elää ilman toista. Syvemmälle ei mennä missään vaiheessa. Palava intohimo ja rakastuminen ovat mahtavia asioita, mutta eivät ne tekstistä välity. Lolita lienee Dickerin toimesta luettu mutta ei sisäistetty.

Murhamysteeri on kirjan parasta antia. 33 vuotta takaperin kadonnut tyttö löytyy haudattuna kirjallisuusopettajan tontilta, ja pyörät alkavat pyöriä. Dicker saa tytön ympärille punottua mielenkiintoisen historian, ja kuten aikaisemmin mainitsin, eräänlaisen "twin peaks" -mystiikan. Viimeisellä sadalla sivulla mysteeriä selvitellään kovalla vauhdilla, ja lukukokemus paranee saman tien.

Kaiken kaikkiaan kirja oli pettymys kun ottaa huomioon KK:n yleensä taatun laadun. Ymmärrettävää toki on, että Keltaiseen kirjastoonkin on kova tarve saada uutta kirjailijapolvea sisään. Vanha kaarti - Saramago, Morrison, Pamuk, Munro, Bellow ym. - ovat joko siirtyneet vehreimmille laitumille kirjoittamaan tai muuten julkaisutahti ei ole enää niin tiivis. Vaikeahan heitä on ohittaa. Nähtäväksi jää, millaisia tämän vuoden muut uudet tuttavuudet KK:ssa, Michael Chabon ja Kim Leine, ovat.

Haluaisin lopettaa positiivisella kommentilla mutta valitettavasti taitaa mennä negatiivisen puolelle. Totuus Harry Quebertin tapauksesta sisälsi luvattoman paljon kirjoitusvirheitä. Olikohan tämän julkaisulla turhankin kiire. No, kirjan kansi on hieno...löytyihän se positiivinen loppu.