Balenilla on kunnianhimoinen yritys tuoda valoa Djangon lapsuuden aikoihin, mutta kiertolaisperheen vaiheita ei helposti vaan seurata. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä suuntasi Reinhardtien perhe Algeriaan pakoon sodan melskeitä. Perheellä oli tanssimusiikkiin erikoistunut yhtye, jolla saatiin elanto perheeseen. Maailmansodan päätyttyä päättyi myös Reinhardtien "normaali" perhe-elämä. Djangon isä katosi eikä hänen vaiheistaan ole sen enempää tietoa. Muu perhe suuntasi takaisin pohjoiseen ja nimenomaan Pariisiin, ja sen porttien ulkopuolelle vankkurimajoitukseen.
Djangon mieltymys musiikkiin oli siis varmasti jo lapsuuden perheyhtyeen tuomaa, mutta Pariisissa se sai lisäpotkua. Hän alkoi pikkuhiljaa viihtyä siellä, missä livemusiikki soi, ja Django ajautui lopulta itsekin taustamuusikoksi soittaen banjoa. Oikealta nimeltään Django oli Jean, mutta muusikkona hän oli alkuaikoinaan joko Jiango tai Jeangot Reinhardt. Alkuajoilta on jopa muutama levytyskin olemassa vuodelta 1928, mutta niissä banjo pysyttelee taustalla eikä nouse korvien kuultaviksi.
Ensilevytyksissä taatusti on vielä noviisi banjon soittaja, mutta niiden levytysten ainutlaatuisuutta ja mielenkiintoa lisää se, että kyseessä ovat ainoat Djangon henkilökohtaista tragediaa edeltäneet talletukset. Vuonna 1928 marraskuussa Djangon ja hänen rakastettunsa asuttama asuntovaunu paloi pahoin (Django oli vahingossa kaatanut kynttilän, vaunu oli lisätuloja varten täynnä naisystävän myyntiin tekemiä selluloidikukkakimppuja, jotka syttyivät saman tien tuleen). Kuolemilta vältyttiin, mutta Django paloi pahoin ja mm. vasemman käden pikkusormi sekä nimetön vammautuivat käyttökelvottomiksi. Djangon täytyi kehittää uusi tyyli soittaa, ja ainutlaatuinen tyylistä tulikin.
Vuonna 1929 Djangosta tuli isä, mutta samalla hän alkoi myös etääntyä vaimostaan. Django oli palavan rakastunut omaan serkkuunsa, ja he "karkasivatkin" Etelä-Ranskaan kahdestaan. Etelässä Toulonissa Reinhardt levytti ensimmäistä kertaa kitaran kanssa, ja tästä eteen päin banjon soitto sai jäädä. Pian pariskunta oli takaisin Pariisissa, ja Djangosta tuli vakiokalustoa Pariisin jazzravintoloiden ja -levytysten kitaristina.
Balen on tehnyt valtavasti työtä selvittäessään Pariisin jazzelämää 1930-luvulla. Kirjan loppusivuilla oleva Django Reinhardtin levytysten luettelo osoittaa, että kitaristille oli puuhaa oikeastaan päivittäin. Levytyksiä eri kokoonpanojen kanssa tehtiin tiuhaan, ja näiden lisäksi kiinnitykset keikoilla pitivät Djangon jatkuvasti aktiivisena.
Nousu suurempaan suosioon alkoi vuoden 1934 lopulla kun Django tapasi vertaisensa virtuoosin. Viulisti Stephane Grappelli ja Django tapasivat joissakin sessioissa ja heidän keskinäinen kemiansa toimi heti. Tuloksena oli Quintette du Hot Club de France -kvintetin perustaminen. Kvintetissä soitti myös mm. taustakitaristina Djangon pikkuveli Joseph Reinhardt. Kyseinen kokoonpano tuli seuraavien vuosien aikana tekemään lukuisia klassikoiksi muodostuneita esiintymisiä ja levytyksiä Pariisissa, Belgiassa, Lontoossa ja Skandinaviassa (Suomessa kokoonpano ei koskaan käynyt).
Djangon luonteenpiirteeseen kuului eräänlainen kiireettömyys. Balen korostaa sen loppujen lopuksi muodostuneen myös hänelle pahimmaksi ongelmaksi. Django saattoi "juuttua" kavereidensa kanssa biljardia tai korttia pelaamaan ja esiintymisiä jäi väliin. Stunt-kitaristina toimi useimmin pikkuveli Joseph. Tämä sama luonteen välinpitämättömyys ajoi lopuksi kvintetin johtohahmotkin riitoihin, ja toisen maailmansodan aattopäivinä kvintetti hajosi Lontoon vierailun päätteeksi.
Sekä Grappelli että Reinhardt jatkoivat omilla teillään. Reinhardt perusti uuden kvintetin, johon klarinetisti Hubert Rostaign toi samanlaista Djangoa haastavaa virtuositeettia kuin Grappelli aikaisemmin. Keikkailu ja levytykset jatkuivat tehokkaina. Balenin hieno huomio on mm. se, että Djangolle miehitetyssä Pariisissa toimiminen ei ollut ongelma vaan hän sai paiskia soittotöitä olan takaa. Mustalaisena ja vieläpä rampaisena voisi kuvitella että junalippu keskitysleiriin olisi ollut automaattinen, mutta natsien piireissä vaikutti olevan Djangon suosioita, jotka pitivät huolen miehestä.
Pariisi maailmansotien välissä oli taiteen ja musiikin mekka. Musiikin puolella USA:sta virtasi paljon muusikoita soittamaan iloiseen Pariisiin. Samalla jazzmusiikin uudet virtaukset tulivat tutuiksi Euroopassa ensimmäisenä juuri Ranskassa. 1930-luvun swing oli tervetullut Django Reinhardtille ja sen myötä mestari pääsi improvisoimaan ja käyttämään laidasta laitaan virtuositeettiaan. Amerikkalaiset artistit hävisivät Ranskasta toisen maailmansodan ajaksi mutta sen jälkeen palasivat tuoden bepopin tullessaan. 1940-luvun loppua kohden mentäessä Django Reinhardt joutui leimatuksi enemmän traditionaalisemman swingin soittajana, ja alkoi jäämään hieman unholaan. Tosiasiassa Django oli ihastunut bepopiin ja piti sitä luontevana jatkeena swingille eikä uusi tyylisuunta tuottanut ongelmia.
Joka tapauksessa 1940-luvun loppu oli hiljaisempaa aikaa ja enteili jonkinlaista uran illankoittoa. Django oli kuitenkin yhä arvostettu, ja Duke Ellington kutsui hänet 1946 kiertueelle Yhdysvaltoihin. Jonkinlainen unelmien täyttymys jäi Djangon omasta mielestä flopiksi. Kitaralle ei oltu sovitettu tarpeeksi soitettavaa ohjelmistoa, ja Reinhardt jäi jotenkin irralliseksi hahmoksi. Paluu Pariisiin olikin mieluisa ja "maailmanvalloitus" sai Djangon puolesta jäädä.
1940-luvun lopussa Djangon välit lämpenivät vanhaan kaveriin Stephane Grappelliin ja kvintetti palasi toviksi aktiiviseksi. Grappelli ja Reinhardt tekivät myös pitkät sessioäänitykset 1949 ja 1950 Roomassa varta vasten heitä varten järjestetyssä "ihanteellisessa ympäristössä". Molemmat olivat kuitenkin laimeita.Soitto ei tullut sydämestä.
Lopulta Django Reinhardtille kävi niin kuin tänä päivänä niin monelle vanhemmalle artistille (tosin Django oli vasta 40). Kitaristin ympärille koottiin Django Reinhardt et ses Rythmes -yhtye, joka Reinhardtin lisäksi koostui nuorista, taiturimaisista muusikoista. Tällä kokoonpanolla mestari teki kahdella viimeisellä levytyssessiollaan ainutlaatuista, parhaimpiinsa yltävää jälkeä. Reinhardt oli omaksunut enemmän sähkökitaran käyttöä ja vahvistintekniikkaa. Sama kokoonpano teki 1953 Sveitsin kiertueen, ja vaikutti sille että maestro on tekemässä vahvaa uudelleentulemista. Django oli myös muuttanut Pariisista vaimonsa ja heidän yhteisen poikansa Babikin kanssa pieneen maalaispitäjään, Samois-sur-Seineen. Siellä Django sai harrastaa vapaasti myös maalaamista ja kalastamista, jotka olivat myös hänen suuria intohimoja. Toukokuun 15. päivä 1953 Django oli vaimonsa ja poikansa kanssa paikallisen ravintolan terassilla, kun kitaristi sai aivoverenvuodon ja lyyhistyi. Jollakin lailla tajuissaan ollen Django kielsi lääkärin kutsumisen, ja Reinhardt kannettiin kotiinsa. Sieltä hänet seuraavana päivänä 16.toukokuuta kuitenkin päätettiin viedä sairaalaan, jossa saman päivän iltana hän kuoli.
Djangon kuoleman myötä hänen musiikkinsa ja tyylinsä vaipuivat pitkäksi aikaa unholaan. Jopa hautakivessä luki aina 1980-luvulle asti Djengo Reinhardt kunnes kaiverrus korjattiin. Muutenkin 1980-luvulla alkoivat myös levytykset ja perintö löytämään kohteensa uudelleen, ja nykyään erityisesti Ranskassa Reinhardtin perintöä vaalitaan useammankin musiikkifestivaalin toimesta. Osittain uutta tulemista olivat auttamassa Djangon pojat, jotka loivat isänsä ja setänsä lailla merkittävät jazzkitaristin urat. Myös monet jazzpiirien ulkopuolelta tulevat kitaristit alkoivat nostaa Django Reinhardtia esikuvanaan ihmisten tietoisuuteen. Nopeat sormet olivat mm. monen heavykitaristin mieleen. Tosin, kuinkakohan moni on tiennyt, että virtuoosimaisia juoksutuksia otelautaa pitkin teki vain kaksi sormea. Monelle rankemman musiikin kitaristille ei tunnu välillä riittävän kymmenenkään.
Myös gospelin historiasta kirjoittanut Noël Balen on uppoutunut Djangoon ihailtavasti. Hänen alkuperäinen nimi kirjalle kiteyttää kohteen paremmin kuin suomennos - Django Reinhardt, le génie vagabond.
Kommentit